Lue keskustelun säännöt.
Alzheimer kokemuksia lähipiirissä?
02.01.2022 |
Puolison isä todennäköisesti sairastaa Alzheimeria, mutta diagnoosi on vielä saamatta.
On jo vuoden verran ollut oireita, mutta nyt vasta on saatu lääkäriin menemään.
On jo yli 80 vuotias, niin nyt mietityttää kuinka nopeasti menee pärjääminen hankalaksi ja tiedän kyllä sen olevan tapauskohtainen.
Kaipaisin kokemuksia kuinka olette toimineet vastaavassa tilanteessa.
Kommentit (36)
Niinkuin muutama muukin on jo neuvonut; tehkää hetki ensi viikolla: edunvalvontavaltuutus, kanta.fi valtakirjat, päivittäkää hoitotahto, puhukaa kaikki toiveet paperille, testamentti lakimiehen luona jos vielä osan aikaa terävä jne. Köykää läpi hautaustoiveet, kotihoitotoiveet, hommatkaa turvapuhelin jos on vielä toivoa oppia käyttämään. Paljon asioita, jotka täytyy hoitaa ajoissa. Enemmin tai myöhemmin teillä on vikkelä vanhus joka toisaalta vaikuttaa ymmärtävän kaiken tai ainakin jotain mutta joka saattaa olla täysin sekaisin. Ja sitten loppuvaiheessa elävä ruumis, joka ei enää osaa toivoa mitään, halua mitään eikä puhu tai tunnista ketään. Siinä vaiheessa on myöhäistä kysyä miten toivoisi asioitaan hoidettavan.
Alkuvaiheessa tauti voi edetä hitaasti ja joka tapauksessa siinä on yleensä päivvävaihteluita, välillä vanhus on terävä ja muistaa vaikka mitä ja sitten myöhemmin ei muista enää onko syönyt tai onko vessahätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinkuin muutama muukin on jo neuvonut; tehkää hetki ensi viikolla: edunvalvontavaltuutus, kanta.fi valtakirjat, päivittäkää hoitotahto, puhukaa kaikki toiveet paperille, testamentti lakimiehen luona jos vielä osan aikaa terävä jne. Köykää läpi hautaustoiveet, kotihoitotoiveet, hommatkaa turvapuhelin jos on vielä toivoa oppia käyttämään. Paljon asioita, jotka täytyy hoitaa ajoissa. Enemmin tai myöhemmin teillä on vikkelä vanhus joka toisaalta vaikuttaa ymmärtävän kaiken tai ainakin jotain mutta joka saattaa olla täysin sekaisin. Ja sitten loppuvaiheessa elävä ruumis, joka ei enää osaa toivoa mitään, halua mitään eikä puhu tai tunnista ketään. Siinä vaiheessa on myöhäistä kysyä miten toivoisi asioitaan hoidettavan.
Alkuvaiheessa tauti voi edetä hitaasti ja joka tapauksessa siinä on yleensä päivvävaihteluita, välillä vanhus on terävä ja muistaa vaikka mitä ja sitten myöhemmin ei muista enää onko syönyt tai onko vessahätä.
Testamentin on tehnyt jo vuosia sitten, mutta on puhuttu myös näistä muista eikä ole innostunut niistä eikö ole kehdattu ahdistella aikaisemmin niistä.
Täytyy nyt ottaa uudelleen asiat esille ja olla napakka.
Onkohan miten mahdollista, että oma lapsi voisi olla omaishoitaja lähellä asuessaan?
Vierailija kirjoitti:
Onkohan miten mahdollista, että oma lapsi voisi olla omaishoitaja lähellä asuessaan?
Tottakai voi olla jos jaksaa ja ehtii. Itse olin äidin omaishoitaja.
Kannattaa valtakirjat laittaa kuntoon ajoissa, Kelaan, vak.yhtiöihin, pankkeihin jne. Itsellä ei ollut ja oli äärimmäisen hankalaa kun asioitava Kelassa ja hpidettava vakuutusasioita yms siinä vaiheessa kun äiti ei enää ollut oikeustoimikelpoinen.
Komppaan tätä niin tuhannesti: edunvalvonta-asiat kuntoon. Heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Komppaan tätä niin tuhannesti: edunvalvonta-asiat kuntoon. Heti.
Kyllä! Kauhean byrokratian lisäksi tulee kalliiksi jos pitää esim. edunvalvontaa hakea. Kestää kuukausia virallisten papereiden saanti, ja niihin tarvitaan lääkärin lausunnot jne. Kun edunvalvonta kunnossa pääsee huomattavasti helpommalla monessa kohtaa.
Muistan lapsuudessa kun mummola oli naapurissa ja mummolla alkoi alzheimer oirehtimaan. Puhui höpöjä ja haahuili ympäriinsä. Oli hieman pelottavaa jos sattui olemaan yksin kotona ja houreinen mummo tulee sisälle, eikä oikein ymmärrä mistään mitään. Ehkä yleisin oire oli halu päästä "kotiin", siis lapsuudenkotiinsa, ja saattoi lähteä kotoaan tänne "kotiin", josta ei enää edes tiennyt missä se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko sairaudesta hyvä kertoa ihan kaikille ettei ala vääriä hoitajia tai huoltomiehiä käymään. Näin kävi mun sukulaiselle. Taisi joku tuttu olla kun on osattu sinne mennä. Hoitajiin ei myöskään kannata sokeasti luottaa. Eivät ole mitään pyhimyksiä,wink wink..
Äitini sai Alzheimer-diagnoosin vajaat 8 vuotta sitten. Hän oli silloin 82-vuotias. Se alkoi ihan niistä normijutuista eli hän alkoi kysyä samaa asiaa monta kertaa tai unohti jonkin tunti sitten sovitun asian tms.
Tauti on edennyt hitaasti, mitään dramaattisia nopeita muutoksia ei ole ollut. Lähimuisti huononi hiljalleen ensimmäiset tautivuodet, sitten alkoivat unohtua monet tavallisetkin sanat kuten televisio tai lattia.
Puhelias ihminen muuttui ensin ylitunteelliseksi teiniksi, loukkaantui kaikesta ja itki paljon, sittemmin hiljaiseksi ja apaattiseksi.
Välillä elää lapsuudessaan ja kysyy joidenkin kymmeniä vuosia sitten kuolleiden ihmisten kuulumisia.
Satunnainen virtsankarkailu alkoi reilu vuosi sitten ja muuttui aika nopeasti pidätyskyvyttömyydeksi. Joutuu pitämään inkohousuja aina.
On edelleen kuitenkin oma lempeä, positiivinen, hymyilevä itsensä, vaikka ei paljoa puhu eikä mitään muista.
Joten olemme olleet äidin kanssa aika onnekkaita. Alzheimer tuli vasta aika korkeassa iässä on oireiltaan kohdellut lempeästi. Ei ole tullut aggressiivisuutta eikä mitään järjettömiä käytösmalleja kuten oman virtsan juomista ämpäristä mitä joillekin tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aloittanut tämän ketjun vuosi sitten ja paljon on tapahtunut vuodessa.
Saanut virallisen diagnoosin muistisairaudesta, ajokortti otettu pois ja edunvalvonta on juuri saatu eteenpäin mitä vastusti kovasti.
Muisti on mennyt nopeasti ja ihmisten tunnistaminen tekee vaikeuksia kovasti.
Välillä luulen ettei tunne minuakaan vaikka juttelee sujuvasti.
On ollut surullista ja vaikeaakin seurata kuinka aktiivinen fiksu ihminen hyytyy silmissä, mutta lääkitys on piristänyt kuitenkin ja hyvä näin.
Tämä sairaus taitaa tosiaan olla läheisille raskaampaa kuin itse potilaalle.
Huoli pärjäämisestä on ihan aiheellista, koska ainakaan täälläpäin ei pääse palvelutaloihin kuin todella huonossa kunnossa olevat.
Maalla syrjässä asuvat vanhukset ovat hyvin yksinäisiä, mikäli lapsetkin asuu muualla.
Puhelimen käyttö hankalaa ja kulkuyhteyksien takia ei kyläänkään voi mennä monet ystävät eli yhteydet katkeaa pakosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap täällä taas ja vuodenvaihteen jälkeen mennyt rajusti toimintakyky alas ja minua järkyttää hänen silmien muuttunut ilme eli painuneet syvemmälle ja näitä kasvoja näkee palvelutaloissa loppua odottelevilla.
Eihän meistä kukaan ole täällä ikuisesti, mutta vierestä seuraavalle tämä kuihtuva lähtö on surkeaa seurattavaa.
Palvelutaloon ei kuitenkaan mitään mahdollisuuksia päästä vielä ja väkisin tulee mieleen, että kuinka lapsettomat pärjää vanhana.
Meillä ainakin olisivat jo nälkään kuolleet pelkällä kotihoidolla, kun ei edes kauppa-apua saaneet kuin kolmen kuukauden kuluttua.
Vanhusten palvelut ei ole mikään itsestäänselvyys, Ikävä kyllä.
Isälläni oli Alzheimer. Hän ehti sairastaa virallisesti vain muutaman vuoden ja romahdus tapahtui nopeasti, mutta jälkeenpäin olemme tajunneet, että hän sairastui jo vuosia aiemmin. Oli vain niin erikoinen persoona, ettei sairaus tullut meille mieleen.
Hänet saatiin lääkäriin, kun hän varasti kaupasta. Sairaus oli jo pitkällä, mutta lääkitys aloitettiin ja isä pystyi asumaan kotona äidin avustuksella. Hän oli passiivinen, mutta osallistui pyynnöstä esim. siivoamiseen.
Minä ulkoilin isän kanssa ja hän käveli kiltisti mukana. Sairauden etenemisen huomasi siinä, että hän kävi hiljaisemmaksi. Minulle surullisinta oli se, ettei hän tuntenut minua. Olin asunut 10 vuotta muualla. Hänen muistoissaan minä olin pikkutyttö.
Viimeinen vuosi oli raskas etenkin äidille. Isä ei nukkunut vaan touhusi kaikenlaista. Pidätyskykykin meni. Aggressiivinen hän ei onneksi ollut koskaan. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa hän kaatui eikä päässyt ylös. Ambulanssilla sairaalaan ja sinne hän jäi. Kävelykyky meni ja sitten iskikin keuhkokuume.
Muistisairaudessa ihmisen menettää kolmesti. Kun diagnoosi tulee, se on ensimmäinen shokki. Pikkuhiljaa se tuttu ihminen muuttuu. Näet hänet ja puhut hänen kanssaan, mutta hän ei tunne sinua ja hänen puheensa ovat outoja. Kuolema on sitten se viimeinen menetys.
Voimia kaikille muistisairaiden läheisille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä 90 vuotias entinen maatalon isäntä ikänsä tehnyt metsätöitä ja nyt nykii moottorisahaa käyntiin, että polttopuita tekisi.
Ei saa käyntiin ja kovasti pyytää apua, mutta ei kyllä oikein uskalla käynnistää ettei käy huonosti vaikka hänelle on moottorisaha hommat varmasti parasta elämässä tässä vaiheessa.
On hyväkuntoinen, mutta Alzheimer vienyt jo kauan sitten muistin käyttää koneita.
Löysin oman aloitukseni eli tämähän toimii päiväkirjan ominaisuudessa hyvin.
Taas vuosi mennyt ja muisti huonontunut eikä onnistu enää kuin mikrolla valmiiksi laitetun ruuan lämmitys ja muuten apua tarvitsee kaikessa.
Asuu yksin ja me käymme päivittäin vähintään kaksi kertaa hänen luonaan ja kotihoito on linjannut ettei tarvitse muuta palvelua kuin tabletilla 1/vrk yhteys missä täti kyselee kuulumisia ja turvarannekkeen.
Kysytty omaishoitajan tukea eikä saada, koska ei asuta samassa taloudessa.
Muistikliikalla testattiin äitini muisti(lääkärin lähete)kun vielä asui kotonaan ja oli ollut oireilua. Sen jälkeen monta vuotta kotona lääkityksen kanssa. Noin 7 vuotta laitoshoidossa kunnes kuoli.
Meillä oli ihania vuosia muistisairaudesta huolimatta. Vaikka muisti vähitellen katosi, äiti oli aina oma iloinen itsensä. Nautti elämästä ja yhteisistä hetkistä. Vietiin äitiä ulos syömään, shoppailemaan, konsertteihin, ja retkille mukaan jne. Luin äidille ja itsekin luki paljon muistisairaanakin. Kaikki tällainen virkisti kovasti häntä. Hoitopaikassa sanottiinkin että meidän läheisten aktiivisuus oli tärkeää ja toi sisältöä elämään.
Mutta lopulta ei enää liikkunut kuin pyörätuolissa hoitopaikan läheisissä puistoissa kanssamme. Silti oli onnellisia hetkiä.
Sairausmatka kesti noin 12 vuotta ja 87 vuotiaana äiti kuoli. Olimme hänen lähellään lähdenkin hetkellä.
Halusin vain kertoa että ei se aina ole niin surullista se elämä vaikka muistisairaus todetaan. Tiedän muitakin joilla hyvin ihania kokemuksia muistisairaan kanssa vaikka siinä samalla tehdään surutyötä ja luovutaan rakkaasta pikkuhiljaa....
Tsemppiä kaikille joiden läheisillä muistisairaus!