Lue keskustelun säännöt.
Hei sinä aikuinen lapsuuden perheesi kuopus
27.12.2021 |
Olen lapsuuden perheeni kuopus. Ikäeroa vanhimpaan sisarukseeni on yli 10 vuotta. Koskaan en kuopuksena saanut mitään erityiskohtelua ja lellittelyä, kuten monet tuntunvat olettavan. Muistan, että lapsena minua pilkattiin porukalla, kun en osannut tai tiennyt jotain, koska olin pieni. Ei mitään sellaista hyväntahtoista hassuttelua, vaan nauramista ja pilkkaamista, joka tuntui pahalta.
Olen aikuinen ja minulla on oma perhe. Olen yksi oman alani parhaita asiantuntijoita Suomessa ja muutoinkin arvostettu työkaveri. Minulla on oma perhe ja hyviä ystäviä. Lapsuuden perheelleni olen edelleen tyhmä ja täysin toistaitoinen, mikä tulee jatkuvasti esille heidän alentavissa kommenteissaan. Olen päättänyt olla välittämättä tästä ja ihmettelen vain, mitä ihmeen kiksejä he siitä saavat. Veljeni vaimo kerran otti asian puheeksi kanssani, sillä hän oli tämän myös huomannut ja se tuntui hänestäkin pahalta. Onko muilla näin?
Kommentit (18)
Minä - näkymätön lapsi. Vielä nyt aikuisenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin sitä jää muiden silmissä siihen nuorimman ja "vauvan" rooliin, vaikka ikää tulisi kuinka paljon lisää.
En ole tekemisissä lapsuuden perheen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minä - näkymätön lapsi. Vielä nyt aikuisenakin.
Voi miten ikävä kuulla! Toivottavasti olet löytänyt ympärillesi hyviä ja rakastavia ihmisiä muualta kuin lapsuuden perheestäsi! Olen oikeasti miettinyt, onko tätä pakko sietää, sillä se tuntuu todella epäreilulta.
Ap
Vähän samanlaista kokemusta täällä. Minulla on myös iso ikäero muihin sisaruksiin ja olen edelleen nelikymppisenä se vähän hölmö pikkusisko joka ei tajua mistään mitään. Minäkin teen vaativaa työtä, olen edennyt urallani hyvin ja saan työssäni hyvää palautetta. Tämä ei kiinnosta lapsuuden perheessäni ketään, vanhempani eivät edes oikein tiedä mitä teen työkseni, ilmeisesti luulevat edelleen että olen joku harjoittelija tms. Sisarukset muistavat joka välissä korostaa itseään ja vähän lytätä minua pahnanpohjimmaista. Sitten ihmettelevät kun pidän niin vähän yhteyttä. Joku työkaveri joskus sanoikin että on ihmetellyt miksi minulla on niin kova näyttämisentarve töissä, kun kyllähän kaikki tietää että osaan hommat paremmin kuin hyvin. Kai se on sitä että olen niin tottunut siihen että pitää todistella osaamistaan ja "aikuisuuttaan", vaikkei ne perheenjäsenet ole edes näkemässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole noin. Muuten olemme olleet ihan yhdenvertaisia, mutta taisin kyllä päästä aika paljon helpommalla suunnilleen kaikesta, koska esikoinen oli testannut kaikki rajat ja kuopuksen kanssa muutenkin yleensä osataan ottaa vähän rennommin.
Kuulostaa aika ikävältä tuollainen kohtelu, oletko jutellut heidän kanssaan asiasta? Kerro heille suoraan, että se loukkaa ja on aina loukannut sinua.
Vierailija kirjoitti:
En ole tekemisissä lapsuuden perheen kanssa.
Tätä olen itsekin miettinyt, sillä käytös on hyvin törkeää ja loukkaavaa. En missään nimessä sietäisi tällaista esim. ystävältä tai työkaverilta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei, meillä esikoinen on se älykäs, keskimmäinen on huligaani ja kuopus on lellipentu. Näin aikuisena pakko myöntää, että on siinä pieni, tai oikeastaan aika iso, totuuden siemen. Vanhin raivasi tietä ja häntä on kohdeltu aikuisena niin kauan kuin muistan - niin hyvässä kuin pahassakin. Keskimmäinen oli sitten se suuri pettymys tämän ylivertaisen esikoisen vanavedessä.
Minä kuopus taas olen kahta vanhempaa selvästi nuorempi ja minulla oli oikein tasapainoinen lapsuus. Vanhemmat tavallaan ns. aloittivat alusta paremmassa elämän tilanteessa kun vanhempien kanssa oli jo tehty kaikki virheet. He eivät paljoa ole tekemisessä vanhempiemme eikä oikestaan minunkaan kanssani.
Vierailija kirjoitti:
Vähän samanlaista kokemusta täällä. Minulla on myös iso ikäero muihin sisaruksiin ja olen edelleen nelikymppisenä se vähän hölmö pikkusisko joka ei tajua mistään mitään. Minäkin teen vaativaa työtä, olen edennyt urallani hyvin ja saan työssäni hyvää palautetta. Tämä ei kiinnosta lapsuuden perheessäni ketään, vanhempani eivät edes oikein tiedä mitä teen työkseni, ilmeisesti luulevat edelleen että olen joku harjoittelija tms. Sisarukset muistavat joka välissä korostaa itseään ja vähän lytätä minua pahnanpohjimmaista. Sitten ihmettelevät kun pidän niin vähän yhteyttä. Joku työkaveri joskus sanoikin että on ihmetellyt miksi minulla on niin kova näyttämisentarve töissä, kun kyllähän kaikki tietää että osaan hommat paremmin kuin hyvin. Kai se on sitä että olen niin tottunut siihen että pitää todistella osaamistaan ja "aikuisuuttaan", vaikkei ne perheenjäsenet ole edes näkemässä.
Kuulostaa todella ihan samanlaiselta! Tunnistan myös tuon ainaisen tarpeen todistella, että olen hyvä ja pärjään, vaikka ei minullakaan siihen todellisuudessa tarvetta olisi. Huomaan myös joskus miettiväni, että mikähän olisi sellainen juttu, mitä he eivät voisi enää mitätöidä. Varmasti tuollainen kohtelu lapsuuden perheen toimesta vaikuttaa itsetuntoon ja aiheuttaa tällaista. Kaikkea hyvää sinulle!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pilkan kohde minäkin olin, ainoa tyttö, neljän isoveljen jälkeen.
Minä olen perheen kuopus, mutta minä näen tilanteen aikaerilailla. Lapsena olin äidin lellikki, mutta myös kaikista vastuuntuntoisin ja äiti pystyi aina luottamaan minuun. Sisarukset kiusasivat, mutta koen, että tämän takia opin pitämään puoleni ihmisten kanssa ja sosiaalinen lahjakkuus tuli sitä kautta. Minä myös kouluttauduin pisimmälle….olen edelleen sisaruksille se pikkuinen, mutta minusta se on vaan ihanaa, että jossain voin heittäytyä pehmeäksi ja pieneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pilkan kohde minäkin olin, ainoa tyttö, neljän isoveljen jälkeen.
Onpa ikävä kuulla! Vaikuttaa siltä, että tämä taitaa olla valitettavan yleistä. Itse olen myös ainoa tyttö.
Ap
Aina lapsuuden perheen kanssa taannutaan samoihin kaavoihin, vaikka oltaisiin asuttu jo vuosia itsekseen ja on oma perhe. Niin tuttua.
Koen tätä myös ja se on mysteeri minullekin. Kaava ei meilläkään ikinä muutu. Minä olen se tyhmä pikkusisko, joka ei ymmärrä mistään mitään, eikä osaa kotona mitään....
Koita jaksaa ja hyvä kun et välitä ja vedä herneitä enää. En minäkään jaksa. Suuttuminen ei auta mitään kun perheesi on noin primitiivistä ja ajattelematonta porukkaa. Hienoa että sinä olet kasvanut tästä. Ole mahdollisimman vähän lapsuudenperheesi kanssa tekemisissä. Kun sinulla on jo oma, voit alkaa hylkäämään heitä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kohdeltiin ihan tasapuolisesti kumpaakin, ollaan tästä paljon isosiskon kanssa keskusteltu. Isähän meitä ei edes erota toisistamme, vaikka pari vuotta ikäeroa onkin. Hänelle emme ole yksilöitä, vaan kollektiivi.
Lähiperheissä olen huomannut kuopuksen olevan useiten se lellikki. Karkeistaen, vanhin menettää heti oikeutensa olla "pieni", kun uusi lapsi syntyy, keskimmäinen on näkymätön ja nuorin ikuinen vauveli.
Kyllä. Olen myös aina ollut vanhemman sisarukseni varjossa ja lapsuudessa ja teini-iässä jäin aika lailla oman onneni nojaan vanhempien huseeratessa ainoastaan vanhemman lapsen elämänvaiheiden ja saavutusten ympärillä. Minun saavutuksiini ja elämäntapahtumiini on aina suhtauduttu vähän olkia kohautellen, vähän siihen tyyliin että "no kiva että sinäkin nyt sitten" mutta huomio on kuitenkin aina vahvemmin siellä esikoisen puolella. Kasvoin melko yksinäni.
Mua ei kohdeltu huonommin, koska olin nuorin, vaan koska olin tyttö. Miesten ihannointia ja naisten aliarviointia oli molemmissa vanhemmissa.
Suuttumuksen ei todella auta mitään. Ei myöskään puhuminen, sillä kukaan ei myönnä, että toimivat näin. Olen joskus nimittäin koittanut ja siitä ei seurannut muuta kuin eristämistä ja selän takana pahaa puhumista. Olen miettinyt, että kannattaa yrittää olla välittämättä ja jos asiat kamalasti vaivaa, niin käydä niitä vaikka terapiassa läpi, jotta välttyy pahemmilta ongelmilta elämässä.
jossain määrin joo