Lue keskustelun säännöt.
Kun sisaruksen luonne on ihan erilainen kuin oma...
26.12.2021 |
Minulla on veljeeni 11-vuoden ikäero emmekä ole pitkään aikaan läheisiä keskenämme kun tempperamenttipiirteet ovat erilaiset. Olen itse melko herkkä, taiteellinen tunne-ihminen, veljeni taas kylmänkiskoinen uraihminen. Kun juttelemme tulee tunne että puhumme eri kieltä. Tämä ahdistaa minua koska olen aina luullut että kun on sisaruksia niin niiden kanssa kaikki loksahtaa aina kohdilleen.
Sairastan keskivaikeaa masennusta ja jos esimerkiksi itken veljeni nähden saan osakseni ilkeämielistä sättimistä. Tunteiden näyttäminen kn heikkouden merkki. Oikeasti haluaisin vain että joku halaa ja sanoo että kaikki menee vielä paremmin. En siis tarkoita että minua pitäisi lohduttaa tuntikausia että pääsisin takaisin tolpilleni. Olemme niin erilaiset että vaikka asummekin ihan lähellä toisiamme emme näe kuin ehkä pari kertaa vuodessa. Voiko tästä vielä lähentyä vai pitääkö myöntää vain että olemme kasvaneet erillemme. Minulla on myös sisko ja hänen kanssaan minulla on vähän samoja ongelmia mutta meidän välimatkamme on vain paljon pitempi.
Kommentit (37)
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat ihan käsittämättömän raskaalta.
Millä lailla? Ap
Masentuneet tunneihmiset on tavattoman itsekkäitä ja raskaita ihmisiä.
Miten masennus ja itsekkyys liittyvät toisiinsa? Haukutko muitakin mielenterveysongelmaisia itsekkäiksi? Valitettavasti masennus tulee olemaan osa minua. En minä nyt tietenkään kokoajan itkeskele tai surkuttele kohtaloani vaan elän samanlaista elämää kuin monet muutkin. Tarkoitan vain niitä tilanteita kun minulla on oikeasti siipi maassa (esimerkiksi jonkun läheisen ihmisen kuolema) niin veljeni suuttuu siitäkin ikäänkuin surun näyttäminen olisi häpeällistä eikä edes kysy että mikä minulla on.
Joku kysyi että käynkö terapiassa, en käy koska minulla ei ole aikaa siihen. Ehkä ongelmani ei olekaan vielä niin paha. Henkinen paha olo saattaa tulla aaltoillen, joskus olen todella hyvällä päällä, joskus taas olen surullinen jne. Ap
Haluat omia surun kokonaan itsellesi ja yliempaattisena ylireagoit kääntämällä kaiken huomioon itseesi ja sinua pitää halia, että SINULLE tulee parempi mieli. Olet ns energiasyöppö ja muiden surulle ei jää tilaa kun he ei ole = SINÄ
No siis eikö haliminen ole molemmin puolista? Eikö se ole normaali reagointitapa kun haluaa lohduttaa toista? Tai sanoa edes jotain lohduttavaa... niin minäkin olen aina tehnyt kun näen jonkun itkevän enkä varsinkaan suutu jos toinen on surullinen. Se vain pahentaa lisää henkistä pahaa oloa. Ap
Jotkut haluaa surussakin säilyttää sen oman henkilökohtaisen tilansa.
Ap, ymmärrän sua täysin. Mulla on ihan sama tilanne veljeni kanssa. Eikä mulla ole edes muita sisaruksia. Tästä aiheesta on niin vaikea puhua tai edes tässä kirjoittaa.
Osittain kuulostit mun miehen siskolta, siis ikäero, lähekkäin asuminen, harvoin näkeminen ja erilaiset luonteet. Uraihmisyys ja masennus ei kylläkään natsannut. Mutta joo hekään eivät ole paita ja peppu. Kumpikaan ei ole mulle oikein sanoittanut, miksi eivät, mutta luulisin että kyse on enemmän elämäntilanteiden ja kiinnostuksenkohteiden erosta kuin siitä luonne-erosta kuitenkaan, koska molemmat ovat kyllä suvaitsevaisia ja heillä on kavereissaan hyvin erilaisia luonteita. Eivätkä siis missään vihoissa ole keskenään tai riitele koskaan, käsittääkseni viestittelevät ainakin viikottain.
Mulla ja siskollani taas on tietyllä tavalla hyvin samanlaiset luonteet, mutta eroakin on, ja sen lisäksi ollaan kasvettu hyvin eri suuntaan oikeastaan lapsesta asti. Mutta siis molemmat ollaan sellaisia verbaalisia, mustahuumorisia ja ainakin alunperin vähän epäjärjestelmällisiä iltavirkkuja. Sisko oli kuitenkin lapsena sellainen loputtoman itsepäinen eikä millään tavalla suostuteltavissa mihinkään mitä ei halunnut. Usein huomasi, että erilaisten kieltäytymisten taustalla oli varmasti lapsellisia irrationaalisia pelkoja, mutta ei koskaan avautunut näistä kenellekään joten niitä ei päästy lievittämäänkään. Nyt oikeastaan täytyy sanoa, etten enää aikuisena näe hänessä selkeästi mitään tästä kehittynyttä luonteenpiirrettä. Reippaasti on mennyt uutta kohti ja on tosiaan ihan hyväkin sanoittamaan tunteitaan. Kuitenkin kun siitä itsepäisestä muksusta tuli itsepäinen teini, hän oli aivan pitelemätön, kukaan ei saanut häneen mitään kuria, ja ajautui silloin sellaisiin porukoihin, jotka määrittävät häntä edelleen. Ei siis ole mikään rikollinen eikä päihdeongelmainen, mutta sellainen röökaava duunaari ja jumiutunut nuorena tehtyjen lastensa yyhoona kuolevalle lapsuuspaikkakunnallemme.
Minä taas en enää ole epäjärjestelmällinen iltavirkku, vaan tylsä lapsettomassa parisuhteessa elävä akateeminen aikuinen joka käy hiihtoretkillä ja sisustaa tahratonta kotiaan. Eipä ihan hirveästi ole siskon kanssa juteltavaa...
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
No olipas typerä yleistys, eikä päde läheskään jokaisen. Et kuulosta kovin tunneälykkäältä ihmiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
Olet siis sitä mieltä että minulla ei ole tunteita joita tunnen todemmin vai? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
Olet siis sitä mieltä että minulla ei ole tunteita joita tunnen todemmin vai? Ap
Itse arvioit muiden tunteita ja niiden voimakkuutta. Oletko ollut ns. tunneihminen koko ikäsi ja veljesi on jäänyt syrjään lapsuudenperheessä, kun vanhempien aika on mennyt sinun tukemiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus se johtui myös vanhemmista. Mulla toinen vanhempi umpinarsisti joka kilpiluttaa ja juonittelee lastensa välejä ja peluuttaa lapsia toinen toisiaan vastaan. Tämä siis silloin kun viekö olin väleissä, enää en ole. Olen ollut se syntipukki ja sisarus kultalapsi. Sisarus tulee saamaan koko perinnön ja mulle kuulemma ei jätetä mitään mistä voisi edes lakiosaa vaatia. Sisarus ottanut vanhempien puolen ja kääntynyt mua vastaan, iso perintö sille tulossa.
Ei olla läheisiä. Jos olisi terveet vanhemmat niin voitaisiin ehkä ollakin.
Vierailija kirjoitti:
Sukulaiset ja ystävät ei ole terapeutteja.
Kannattaa mennä terapiaan niin säilyy ne sukulaiset ja ystävät.
Pikemminkin terapiassa oppii keiden kanssa on hyvä olla tekemisissä ja huonot sukulaiset saa jättää keskenään olemaan "koviksia". Tapahtunut on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sukulaiset ja ystävät ei ole terapeutteja.
Kannattaa mennä terapiaan niin säilyy ne sukulaiset ja ystävät.
Pikemminkin terapiassa oppii keiden kanssa on hyvä olla tekemisissä ja huonot sukulaiset saa jättää keskenään olemaan "koviksia". Tapahtunut on.
Ei varmaan ole sukulaiselle menetys…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
Olet siis sitä mieltä että minulla ei ole tunteita joita tunnen todemmin vai? Ap
Itse arvioit muiden tunteita ja niiden voimakkuutta. Oletko ollut ns. tunneihminen koko ikäsi ja veljesi on jäänyt syrjään lapsuudenperheessä, kun vanhempien aika on mennyt sinun tukemiseen?
Veljeni on aina ollut vahva ihminen tai ei ainakaan ole ikinä näyttänyt 'heikkouden' merkkejä, en ole ikinä nähnyt hänen itkevän. Itse taas olen ollut kuopus joka on kulkenut sisarusten perässä. Herkkä olen aina ollut mutta peittelin sitä koska meidän perheessä tunteiden näyttäminen on aina ollut tabu, etenkin miehillä. No veljeni ainoana miehenä sisaruksista on joutunut kasvamaan siinä ympäristössä. Itkeä ei saa vaikka saa turpiinsa. Uskon että tämä on sama kaava aika monessa perheessä.
Voi olla että vaadin veljeltäni jotain sellaista missä hän ei ole ollut vahvimmillaan kun hänen pitää aina pitää yllä sitä kovaa ulkokuorta. Kun olin pieni ja hän oli hoivaavassa asemassa niin tunteiden kohtaaminen oli helpompaa. Olen miettinyt että olenko vielä jäänyt ihan vaiheeseen kiinni että olen se avuton surullinen pikkusisko joka saa lohtua ja neuvoa kun sitä tarvitsee.
Nyt olen itse aikuinen ja perheellinen ja veljeni ei näe enää minua pikkusiskona vaan tasavertaisena läheisenä. Nyt minun pitäisi pitää tunteeni kurissa. En vain aina pysty vaikka kuinka yritän. Siksi olen huomannut että kaikille parasta on että pidän välimatkaa, vaikka hän on minulle rakas. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on 11 vuoden, ei 11-vuoden. Yritä muistaa jatkossa.
Sinulla on aika suuri ikäero häneen. Hän on kasvanut "erilaisessa maailmassa" kuin sinä ja ominut niistä vaikutteensa. Sisaruksilla voi olla hyvinkin erilaiset luonteet eikä luonteet vaan naksahda kohdalleen. Jos on perheen vanhin, keskimmäinen tai nuorin sekin asetelma vaikuttaa. Jos vanhemmat suosii toista enemmän kuin toista, silläkin on vaikutusta sisarusten keskinäisiin suhteisiin, myös myöhäisemmässä vaiheessa.
Jos koet että veljesi ei ymmärrä sinua, niin älä pyri hänen seuraansa.
Aina on ihmisiä jotka voi ymmärtää sinua paremmin kuin oma veljesi tai siskosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä, kuten monessa muussakin yhteydessä, sekoitetaan pinnallinen tunteellisuus ja syvät tunteet. Ne, jotka omasta mielestään ovat tunneihmisiä, ovat usein vain pinnallisesti tunteellisia ja tietysti näyttävät kaiken ulos päin heti ja suoraan. Mutta se ei ole sama kuin tuntea syviä tunteita. Useimmiten ne pinnalta jäyhemmät tyypit ovat paljon todemmin tuntevia. Mutta sitähän ei tunteellisuudessaan piehtaroiva pinnallinen hörhö tietenkään tajua saati myönnä.
Olet siis sitä mieltä että minulla ei ole tunteita joita tunnen todemmin vai? Ap
Itse arvioit muiden tunteita ja niiden voimakkuutta. Oletko ollut ns. tunneihminen koko ikäsi ja veljesi on jäänyt syrjään lapsuudenperheessä, kun vanhempien aika on mennyt sinun tukemiseen?
Miksi sitä veljeä pitäisi tukea, jos on kovempiluonteinen eikä herkkä? Jokainen lapsi pitää kasvattaa ja kohdata yksilönä.
Ehkä on voinut käydä myös niin, että ap on jäänyt ilman kaipaamaansa tukea ja siksi ”kärsii” siitä edelleen? Jos vanhempien aika onkin mennyt veljeen keskittyessä ja ap jäänyt yksin huomaamattomana?
Näin olen yhdessä läheisessä perheessä nähnyt käyvän.
Hyvin analysoit tilannettanne. Isoveljeni lähti kodistamme n. 15-vuotiaana, koska koki vanhemmat tukahduttavina. Adobtoitui lääkäriperheeseen, jossa koki enemmän älyllistä virikettä. Hyvä niin.
Olen se keskimmäinen selviytyjä, isoveli älykkö, siis huippuälykäs, DI-priimus
Pikkusisko ikuinen lakastuva kaunotar ja sämplääjä. Minä siinä välissä.
Molempien elämät menivät jossain vaiheessa toisin kuin olivat suunnitelleet ja menettivät omaisuutensa.
Minä keskimmäisenä sitkeän linjan puurtajana olen pitänyt pintani ja kartuttanut omaisuuttani.
Mieheni sisko alkoi soittelemaan miehelleni kun äiti oli vähän heikossa hapessa ja itki ilta toisensa jälkeen.
Mieheni hermostui siskoonsa totaalisesti: missä sinä olit kun tarvitsin tukeasi? Lähdit kotoamme ja jätit koko paskan niskalleni ja nyt pitäisi itkeä yhdessä?! Hoidin hautajaiset, koska mieheni ei enää halunnut tavata siskoansa, joka oli ajattelemattomasti kutsunut hautajaisiin miehen pettäjä-vaimon, jonka anoppi oli käräyttänyt nuuskimalla pikkuhousuja.
Mieheni ei mennyt äitinsä hautajaisiin.
Tilannetaju petti totaalisesti ja lakimiehemme keskustelevat jatkossa vain teknillisitä asioista.
Sekopäistä hommaa kaiken kaikkiaan :D
Kylmä fakta on, että sisarukset eivät yleensäkään siedä IKINÄ toisiaan. Aina, ihan AINA sisarkateus, viha ja kyräily on läsnä. Veljen ja siskonkin väleissä.
En minäkään pidä isosiskostani, en voi sietää hänen tyrannimaista käytöstään. Varsinkin juhlapyhinä, jolloin on pakko teeskennellä, kiristellä hampaita ja syödä kirosanoja, ettei tulisi riitoja.
Siksi emme olekaan tekemisissä enempää kuin on pakko.
Aina pitäisi vanhempien tehdä vain se yksi lapsi.
AINA!!
Takerrut veljeesi koska hän on lähellä? Hänellä ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan.