Onko kuolemansairaalle lohduttavaa se ajatus, ettei kenenkään elämällä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä?

Jokainen lähtee täältä omalla ajallaan. Ei ole merkitystä sillä mikä on historiasi. Mitään et vie mukanasi.

Onhan se. Kaikki on turhuutta ja viimeisessä palttoossa ei ole taskuja.

Ei ole lohduttavaa,

kaikkien elämällä on ollut joku merkitys jollekin toiselle.

Elämä on merkityksellistä jos siitä sellaisen tekee. Oma osansa historiassa. Vaatii vaan sitä tekemistä. Tai sitten elää kuin sumussa ja millään ei väliä.

Riippuu kuolemansairaasta.

En tiedä kuinka moni kuolemansairas loppujen lopuksi keskittyy pohtimaan tuollaisia asioita. Kuvittelisin sen itse sairauden vievän kyllä melko tehokkaasti kaiken ajan, energian ja mielenkiinnon.

Saattohoidossa olevien potilaiden kanssa usein mietitään mikä on ollut elämän tarkoitus.

Ei se ole lohduttava ajatus, että kaikki on ollut turhaa.

Iäkkäiden ihmisten kohdalla elämän tarkoitus on usein täyttynyt, elämä on antanut paljon ja elämässään ovat itse antaneet paljon ja lähteminen ei tunnu vaikealta, kun on jo kylläinen elämästä ja tuntee tarkoituksensa täyttäneen.

Nuorempien ihmisten kuoleman kohdalla usein miettii, mikä tarkoitus on lähteä, kun elämä on ihan kesken.

En itsekään usko elämän olevan tarkoituksetonta tai että kaikki olisi turhaa.

Elämä itsessään on jo niin suuri voima ja meissä kaikissa on jokin kipinä, ja sekin antaa jo tarkoituksen elämälle.

Itse syöpädiagnoosin saatuani paljon pohdin kuolemaa. Oikeastaan ainoa mikä minua lohdutti oli ajatus siitä, että kohtaisin kuolemani jälkeen edesmenneet läheiseni. Tiedän, että ajatus on järjetön, mutta silti se toi suunnatonta lohdutusta.

Syöpä saatiin onneksi hoidettua ja kuolema muuttui vähemmän ajankohtaiseksi. Toki kuolema on se ainoa täysin luotettava kaveri, joka varmasti tulee noutamaan kun aika on.

Ei vain kuolemansairaalle vaan muillekin, joilla vaikeaa