Onko muita, joiden on vaikea tutustua leikkipuistoissa muihin äiteihin? Jääkö kukaan muu " ulkopuoliseksi" ?

Olen oikeasti varsin sosiaalinen ihminen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin ja yleensä ihmiset pitävät minusta. Mutta siellä minä seisoin hiekkalaatikon laidalla ihan yksin. En keksinyt mitään puhuttavaa niille toisille äideille. Olen varovainen puhumaan vieraille mielipiteistäni, ja lähes kaikki lapsiin liittyvä on sellaista, että siinä on ne omat mielipiteet vahvasti mukana. En myöskään halua vertailla lapsia ja siihenkin se keskustelu helposti menee.

Ystäviä on muutakin kautta. Leikkipuistoon tullaan lasten takia.



Olen tosin työssä kävyä enkä kyki hiekkalaatikolla kuin iltaisin ja viikonloppuisin.

toisen lapsen ikää ja sitten jatkaa keskustelua vaikka siihen, että missä päin asuu ja mitä tykkää seudusta, onko kokemuksia vaikka päiväkodista tai harrastuksista jne. Ei kai sitä väkisin voi alkaa jutella, mutta jos lapset vaikka leikkivät yhdessä tai ovat kiinnostuneita toisistaan, niin sitten voi rupatella jotain.

niin on helppo aloittaa, kun alkaa puhumaan vieraalle lapselle. " Mitäs sinä rakennat?" " Tuleepa hieno" " Onpa sulla hurja vauhti" (keinussa). Tai sitten " kertoo" omalle lapselle, että katsopas kun tyttö tekeekin hienoja kakkuja. Aikuiset lähtee helposti mukaan juttelemaan, eikä tarvitse mennä henkilökohtaisuuksiin. Sitten voi ihmetellä, että mitä näillä syyssäillä oikein pukisi päälle jne.



Olen itse suht ujo ja puistoonkin alkuun menimme, jotta lapsi saisi seuraa, mutta tosi helposti sitten alkoi juttu luistaa. Tosin riippuu puistostakin, kävimme välillä mummulan vieressä puistossa ja siellä tädit istuivat rivissä penkillä, kun lapset lekkivät hiekkalaatikolla, joten siellä ei paljon juttuseuraa irronnut...

siis hyvässä hengessä. Tai kun pysty puhumaan päiväkodeista, kerhon tädeistä ym. asioista joista kaikilla oli kokemusta ja mielipiteitä.

MInä jään aina yksin. Vaikka kaikki muut löytävät sen oman ystävän, " mammakaverin" , niin minä jään yksin. Vaikka olen ihan puhelias ja ulospäinsuuntautunut. Minä vain en ole " yleissopiva" -- ihmiset eivät sovi minulle enkä minä heille. Niin se on aina ollut, minun elämässäni.



On aika yksinäistä ja omituista. Toivotan sinulle jaksamista. Jokaisella meilä on ristinsä kannettavanaan. Tämä on minun.

jutustelemaan lasten touhuista ja siitä se yleensä lähtee. Just oltiin puistossa jossa harvoin käydään ja juttelin pitkään äidin kanssa jolla oli sama ikäinen poika kuin itselläni. Tuli sitten juteltua vaika mitä ja lopulta sain selville että äiti on ystäväni pojan kaverin äiti. Tämä kaverini käy usein ko. puistossa eikä hiljaisena ihmisenä ollut jutellut tämän äidin kanssa, eikä tiennyt että kouluaiset ovat keskenään kavereita. Ja kun kaverini oli juuri jutellut että olisi kiva isoimman pojan äiteihin tutustua että saisi puhelinnumerot niin kerroin kaverilleni että tässä on nyt yksi poikansa kavereiden äideistä ja tavallaan tutustutin heidät toisiinsa. Juttua siis saa aikaiseksi kun vaan alkaa juttelemaan ihan yksinkertaisista jutuista. Tosin itse olen puhelias kuin mikä kun vauhtiin pääsen mutta aluksi ujo ja sivusta seurailevainen jos en tsemppaa itseäni ja " pakota" juttelemaan.

Minäkin olen " aina" pitänyt itseäni sosiaalisena ennen äitiyslomia. Sitten ajattelin, että olen liian vanhana n. 40 v) tehnyt lapset, kun en päässyt juttukerhoihin eli en päässyt " verkostoihin" mukaan.



Pikku hiljaa olen tyytynyt ja lukenut naistenlehtiä tai tehnyt ristisanoja leikkikentilläkin, kun ei kerran juttuun pääse. Ystävät ovat minulla sitten toisaalla- eivät leikkikentillä. Minkäs teet...Onneksi olen jo töissä hoitovapaan jälkeen- vaikka toki LASTEN kannalta hoitovapaa olikin HUIPPUJUTTU.



Ehkä kysymys on suomalaisten kansanluonteesta, vaikea tutustua jne.???Omasta mielestäni yritin tiettyyn pisteeseen asti olla tuttavallinen, mutta sitten vaan ajattelin, että lasten viihtyminen on pääasia.



T: Esikoinen jo eskari

Olen aina ollut sellainen " hitaasti lämpiävä" uusille ihmissuhteille. Epävarma, en oikein tiedä mistä puhua jne. Ehkä olen hävennytkin joskus itseäni jotenkin, jo lapsesta saakka näin on ollut. Tämä kaikki siis omien korvien välissä, mutta minkäs teet...?

En oikein osaa jutella toisten äitien kanssa, tervehdin mutta en hakeudu juttelemaan. Pysyttelen tieten tahtoen kauempana ja seurailen lapseni puuhia.

Sen sijaan ystävystyminen on vaikeaa. Toiset äidit ovat aivan selkeästi hyviä kavereita keskenään, kahvittelevat toistensa luona ja lapset kutsutaan toistensa synttäreille, mutta minä olen ulkopuolella näistä kuvioista enkä tiedä miten niihin pääsisi kun en halua tuppautua.