Hoitajan työ tuntuu ajoittain kamalalta. Opiskelijan näkökulmasta.

Lue tämä, niin tiedät:

https://www.eduskunta.fi/FI/naineduskuntatoimii/julkaisut/Documents/tuv…

Ihan samaa alalla kuin alalla. Opiskelijoita ei ehditä perehdyttää ja asiakkaat riehuu ja uhkailee muuallakin kuin terveydenhuollossa. Työelämä myöhemmin on elämää tulipaloja sammutellen.

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa alalla kuin alalla. Opiskelijoita ei ehditä perehdyttää ja asiakkaat riehuu ja uhkailee muuallakin kuin terveydenhuollossa. Työelämä myöhemmin on elämää tulipaloja sammutellen.

Niin se kai on.

Olen kyllä uupunut edellisessä työssäni mutta siinä koin olevani ajoittain jopa hyvä. Tein vain liikaa.

Ehkä en vain selviä työelämästä tai tarvitsisin työn, jota voin suorittaa yksin mutta kokisin sen merkitykselliseksi ja kuitenkin ihmisläheiseksi mutta pienemmässä mittakaavassa.

Enkä tiedä johtuuko nämä lannistava ajatukset meneillään olevasta masennuksesta elämäntilanteen tuomana vai miten tämäkin on näin helvetin raskasta.

Jatkuvat uudet tilanteet syövät ja häpeä osaamattomuudesta. Olen ihan nolona kaiken aikaa ja pää huolta täynnä miten missäkin pärjään. Ihan sairasta työelämä ja ihmisten kärsimys, niin potilaana kuin työntekijänä, että siviilissä.

Piti nyt purkautua. Olen menettänyt motivaationi ja siihen liittyy huono koulutuksen tasokin. Kaikki päästetään sisään, opetuksen sisältö sekä opettamisen laatu on hyvin vaihtelevaa, suurinosa oppilaista (ja opettajista) huonosti motivoituneita kuten minäkin nykyään.

Arvokkuus on työelämässä jotenkin kadonnut. Ihmiset ei jaksa. Tai minäkään en jaksa. Olemme koneita. Voi olla että tämä on oman pääni sisällä tai on vähän huonoja kokemuksia.

Suurimmaksi osaksi saa ihmetellä ja vain yrittää suorittaa eteenpäin, ymmärtämättä miksi uhrata itsestään niin paljon ja elää vaikeiden tunteiden kanssa.

Olen liian herkkä työelämään tai elämään ylipäätänsä.

-ap

Niin eikä tuon edellisen kommentin pitänyt kuulostaa niin minäminä-valitukselta vaan enneminkin ihmettelen, että tätä näkyy jokapuolella. Uupuneita ihmisiä.

Valitsemani ala korostaa tuota toki nyt.

Oletteko muut huomanneet saman?

Joskus mietin, että olen vain yksinkertaisesti aivan helvetin tyhmä ja siksi en pärjää.

Voi kun tietäisi mitä pitäisi tehdä kaiken kaikkiaan..

-ap

Ymmärrän sinua. Tämä on työtä, jota pitäisi saada tehdä ajatuksella ja rauhassa. Kun ei ole aikaa, tulee virheitä ja potilaat ovat rauhattomampia ja huonommin käyttäytyviä. Hoitajat tulevat kyyniseksi eivätkä enää usko muutokseen, jolloin kynnelle kykenevät jättävät uppoavan laivan. Itseään ruokkiva kehä, joka tuntuu vain kiihtyvän. Sinuna miettisin muita vaihtoehtoja..

Jos olet mt-puolella, niin kuuntele niitä potilaita, ainakin tyttöjä ja naisia. Jotkut on siellä ihan oikeasti puhtaasti puoskaroitavana, pakkolääkittävänä ja juuri tehdään toimenpiteitä, joita eivät muista ja joita eivät edes tarvitsisi. Itse olen ollut sen takia väkivaltainen. Älä kiellä soittamasta lähiomaisille.

Anna itsellesi aikaa kehittyä. Olet vasta aloittelija hoitotyössä ja -opinnoissa.

Ammattitaitoon kuuluu se, että tekee olennaiset asiat riittävän tehokkaasti ja pitää huolta omasta jaksamisestaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet mt-puolella, niin kuuntele niitä potilaita, ainakin tyttöjä ja naisia. Jotkut on siellä ihan oikeasti puhtaasti puoskaroitavana, pakkolääkittävänä ja juuri tehdään toimenpiteitä, joita eivät muista ja joita eivät edes tarvitsisi. Itse olen ollut sen takia väkivaltainen. Älä kiellä soittamasta lähiomaisille.

Tottakai kuuntelen potilaita. Olen kärsivällinen ja yritän kaikki toiveet toteuttaa mitä pyytävät. Toimin hoitosuunnitelman mukaisesti. Välillä on niin kiire, ettei aikaa ole kuunnella ja keskustella tarpeeksi. Potilaat ovat itsekseen lähinnä ja aikaa kuluu muualle.

Opiskelijana minulla ei juuri sananvaltaa ole enkä itsekään ole aina eri lääkekokeiluista tai rauhoittavista innoissani. On surullista nähdä ahdistuneita potilaita. Joidenkin silmistä on lähtenyt täysin loisto ja ovat todella masentuneita mutta hoidetaan minkä voidaan, niillä resursseilla mitä on.

Kyllä täytyy sanoa, että minä en ehkä alalle sovellu. Monia ristiriitoja, kysymyksiä ja arvomaailman ajatuksia nousee esille eikä kovin positiivisesta näkökulmasta.

-ap

Tervetuloa työelämään. Siitä arviolta 90% on täyttä paskaa. Lopettaisin luultavasti kuukauden sisällä jos se olisi taloudellisesti mahdollista.

Minulla oli ihan sama juttu kun valmistuin kymmenen vuotta sitten. Päätin kuitenkin jäädä alalle, mikä osoittautui virheeksi. Vaikka ajoittain minulla on tunne, että asiat viimein luistaa, tulee aina se hetki jolloin kaikki romuttuu ja joudun kestokykyni rajoille. Ikävä kyllä olen joutunut syömään rauhoittavia lääkkeitä viime vuosina, että selviän töistäni. Tämä on lääkärin määräys, kyse ei siis ole mistään muusta kuin toimintakyvyn turvaamisesta. Eikä ne lääkkeetkään onnea tee; niistä on vain osin apua. Surullista on, että tiedän että ilman tuota työtä en näitä pillereitä popsisi. 

Yritin vaihtaa alaa joku vuosi sitten, mutta eihän minusta enää siihenkään ollut. Hoitoala on kuin kierre; se on ainoa mitä edes jotenkin osaan, mutta joka ei silti sovellu minulle. Mitä enemmän ikää tulee, sen vaikeampaa muualle lähtö on. Joten jos olisin sinä, katkaisisin opinnot ja hakeutuisin vielä kerran jollekin toiselle alalle. 

Olet herkän ja älykkään oloinen. Se on hyvä, mutta herkkyys on hoitoalalla käytännöllisesti tarkastellen huono ja johtaa hyvin usein pahenevaan ahdistukseen. Lisäksi älykkäänä ihmisenä asioita tarkastelee liian laajasti, liian seikkaperäisesti ja ne jäävät mieleen kaivertamaan. Osa kollegoista on kovia ja suoraviivaisia, mikä on kieltämättä joskus etu töissä, kun eteen tulee sellaisia asioita joissa muu ei auta. Mutta samalla se johtaa siihen, että oma olo voi käydä tukalaksi siinä henkisessä ilmapiirissä. Sitten on tietysti se, että hoitoalaa ei kovinkaan paljoa arvosteta ja usein hoitajat ovat hierarkiassa todella alhaalla. Valitettavasti se näkyy myös siinä, että väkivallan kohteeksi joutunut saa selvitä omillaan eikä sitä pidetä minään. Tämä asenne on niin syvällä rakenteissa, että joskus jopa työkaverit saattavat jättää sinut asian kanssa yksin, mitä ei tietysti saisi tehdä. Mutta olen nähnyt niin käyvän monta kertaa. Se vaikeuttaa pahoinvointia ja ahdistuneisuutta.

Tässä minun näkemykseni. Suosittelen, että vaihdat alaa. En sano tätä siksi, että olisin hoitoalaa vastaan, taidan vaan tunnistaa sinussa itseni 10 vuotta sitten. Olisi hyvä, jos sinä et menisi samaan pisteeseen kuin minä ja voisit nauttia työstäsi, jonka ei tarvitse olla hoitoalalla.

Jättäisin opinnot kesken. Terveydenhuollossa kuitenkin kaikki työ kohdistuu siihen potilaaseen, jos jotain menee vikaan, se on ihminen joka kärsii. Lähde mieluummin opiskelemaan jotain, missä on tekemisissä lähinnä papereiden tai laitteiden kanssa.

Ymmärrän. 10 vuotta alalla ja työkkäri ei tahtoisi päästää uutta ammattia hommaamaan. Helpompi olis ollut valmistumatta koko alalle. Mtn työvoima keinoja ei alalla ole, pasha palkka, hirveät työvuorot.. Jne. Pakene vielä kun voit.

Opinnot vaan kesken, vaikka olisi miten työllistävä ala tämä hoitoala. Onhan tyyliin joku hautaustoimistokin työllistävä ala, mutta kaikki tietää ettei kaikista siihen ole. Eli työllistävyys ei voi olla loputon argumentti. Sama se on hoitoalalla. Jos on epäilyksiä, tekee itselleen ja yhteiskunnalle palveluksen kun ei lähde sinne väkisin. Kyllä sinulle joku paikka muualtakin löytyy.

Matalapalkkainen kohtaamistyö = riski työntekijän mielenterveydelle. Koko ajan pitää olla sosiaalinen, koko ajan saa ottaa vastaan kaiken sen sonnan mitä asiakas suoltaa, vaikka et ole niiden päätösten takana. Koko ajan pitää olla skarppina, että et mokaa. 

Samaan aikaan toiset saa palkkansa näpyttämällä läppäriä eikä asiakkaita tarvitse koskaan nähdä naamasta naamaan, haistaa heidän hengitystään kun he raivoavat ja oksentavat kaiken pahan olonsa sinun niskaasi. 

Terveisiä sosiaalialalta, vaikka kaipa tuo hoitoalaankin sopii. Älä nyt sosiaalialalle ainakaan vaihda.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ihan sama juttu kun valmistuin kymmenen vuotta sitten. Päätin kuitenkin jäädä alalle, mikä osoittautui virheeksi. Vaikka ajoittain minulla on tunne, että asiat viimein luistaa, tulee aina se hetki jolloin kaikki romuttuu ja joudun kestokykyni rajoille. Ikävä kyllä olen joutunut syömään rauhoittavia lääkkeitä viime vuosina, että selviän töistäni. Tämä on lääkärin määräys, kyse ei siis ole mistään muusta kuin toimintakyvyn turvaamisesta. Eikä ne lääkkeetkään onnea tee; niistä on vain osin apua. Surullista on, että tiedän että ilman tuota työtä en näitä pillereitä popsisi. 

Yritin vaihtaa alaa joku vuosi sitten, mutta eihän minusta enää siihenkään ollut. Hoitoala on kuin kierre; se on ainoa mitä edes jotenkin osaan, mutta joka ei silti sovellu minulle. Mitä enemmän ikää tulee, sen vaikeampaa muualle lähtö on. Joten jos olisin sinä, katkaisisin opinnot ja hakeutuisin vielä kerran jollekin toiselle alalle. 

Olet herkän ja älykkään oloinen. Se on hyvä, mutta herkkyys on hoitoalalla käytännöllisesti tarkastellen huono ja johtaa hyvin usein pahenevaan ahdistukseen. Lisäksi älykkäänä ihmisenä asioita tarkastelee liian laajasti, liian seikkaperäisesti ja ne jäävät mieleen kaivertamaan. Osa kollegoista on kovia ja suoraviivaisia, mikä on kieltämättä joskus etu töissä, kun eteen tulee sellaisia asioita joissa muu ei auta. Mutta samalla se johtaa siihen, että oma olo voi käydä tukalaksi siinä henkisessä ilmapiirissä. Sitten on tietysti se, että hoitoalaa ei kovinkaan paljoa arvosteta ja usein hoitajat ovat hierarkiassa todella alhaalla. Valitettavasti se näkyy myös siinä, että väkivallan kohteeksi joutunut saa selvitä omillaan eikä sitä pidetä minään. Tämä asenne on niin syvällä rakenteissa, että joskus jopa työkaverit saattavat jättää sinut asian kanssa yksin, mitä ei tietysti saisi tehdä. Mutta olen nähnyt niin käyvän monta kertaa. Se vaikeuttaa pahoinvointia ja ahdistuneisuutta.

Tässä minun näkemykseni. Suosittelen, että vaihdat alaa. En sano tätä siksi, että olisin hoitoalaa vastaan, taidan vaan tunnistaa sinussa itseni 10 vuotta sitten. Olisi hyvä, jos sinä et menisi samaan pisteeseen kuin minä ja voisit nauttia työstäsi, jonka ei tarvitse olla hoitoalalla.

Kiitos tästä viestistäsi, todella.

Olen pahoillani, että työ on vienyt ilmeisesti ainakin psyykkisen terveytesi äärirajoille. Hirvittävää. Jospa sinä saisit vielä mahdollisuuden muuttaa työolojasi, minä en tuohon pystyisi. Olet selvästi hyvin omistautunut ja vahva ihminen.

Joskus muistan miettineeni, ennen kun edes oli minkäänlaisia ajatuksia, että kouluttautuisin hoitoalalle, että en itse pystyisi siihen. Muistan ääneen kertoneen kaverille, joka työtä tekee, että nostan hattua hoitajille.

Korona sai kuitenkin päähän vaikka minkälaisia ideoita kun omat työt loppuivat.

Päädyin sitten opiskelemaan ja nyt olen tässä. Alkuun tosiaan vaikutti, että kyllähän minusta tähän on, turhaan pelkäsin. Opinnot sujuivat hyvin, työharjoittelut myös.

Nyt ajan saatossa perimmäiset ajatukset ovat nousseet esille, eli ahdistus ja jokin ristiriita siitä mitä nyt olen elämälleni tekemässä. Olen nähnyt nyt tätä sen verran, että voin jo pohtia laajemminkin työn sopivuutta omalle psyykkeelle. Ei taida tosiaan sopia.

Ne tyhjät katseet, pelko, huoli, ihmisten traumat ja sairaudet ovat hyvin salakavalia ja surullisia. Ehkä olisin voinut elää ilman näitä jo saatuja kokemuksia töistä. Se on luonut mieleeni jo nyt paljon pelkoja elämästä, katson asioita niin laajasta näkökulmasta kuitenkin, että en pysty sulkemaan silmiäni ja ottamaan asioita huumorinkaan puolesta tarpeeksi usein vaikka sekin on voimavara varmasti sote-alalla työskenteleville.

Olen tosiaan liian herkkä ja taipuvainen masennukseen, käyn läpi myös paljon traumoja itsekin, joten joko tämä ei ole oikea ajankohta työlle tai en sovellu koskaan alalle. Osaan myös olla vahva tarvittaessa, en kuitenkaan jaksaisi ehkä jatkuvasti pitää defenssejä yllä tai elää pelkästään vahvuuden ja epämääräisen ahdistuksen kanssa.

Hyvin kirjoitit myös siitä, että hoitajia harvemmin tuetaan ja huomioidaan jos jotain vakavampia tilanteita käy. Ne ohitetaan ja jatketaan elämää, asioista ei juuri ehkä edes keskustella paitsi tietenkin potilaan näkökulmasta.

Muistan kun olin kerran työvuorossa opiskelijana harjoittelupaikassa ja eräs potilas oli sekava ja käveli ympäriinsä. Kaatui pahasti selälleen, löi päänsä ja näin koko tilanteen enkä ehtinyt mennä estämään kaatumista. Se oli kuin hidastunut kohtaus päässäni vaikka kaikki tapahtui todella nopeasti, potilaan selkä vahingoittui pahasti. Se tilanne pyöri päässäni päässäni ja tilannehetkellä olin hieman shokissa. Siitä ei puhuttu ja asia täysin ohitettiin vaikka yritin tuoda sen kauhun tunteen sanallisesti esille ja toistelin tapahtunutta saadakseni hieman keskustelua siitä aikaiseksi mutta se vain ohitettiin. Tilanne ei siis todellakaan ollut pahimmasta päästä mutta taisin välittää potilaasta ja se kaatuminen näytti niin kamalalta verkkokalvoillani, että se paniikki ja adrenaliini jäi kehooni hetkeksi. Syytin itseäni tilanteesta koska en ollut tarpeeksi lähellä potilasta.

No mutta ei tuossa muuta pointtia kuin se, että silloin myös huomasin kuinka vastaavia asioita painetaan vain villasella ja homma jatkuu.

Ehkä lopetan koulun kesken. Teen mielummin jotain muuta, jossa en joudu olemaan vastuussa ihmishengestä ja muut painavat alan asiat päälle. Täytyy vain hyväksyä etten työhön kykene.

Kaikkea hyvää sinulle.

-ap

Kiitos muillekin kertomastaan ja tukemisesta.

Ajatuksissani on kyllä hieman sekin, että miten minä en nyt kykene tähänkään. Olen luovuttaja vai laiska tai sekäettä. Jokaisen vaihtoehto on ahdistava ja tavallaan lopettamisen ajattelu helpottava.

Voi kyllä olla, että opiskelun etuuksia (ansiosidonnainen) peritään takaisin jos lopetan. Harmittelenko vai kiitänkö itseäni myöhemmin, vaikeita päätöksiä...

Kuulisi mielelläni lisää muiden kokemuksia.

-ap

up

Vierailija kirjoitti:

Samaan aikaan toiset saa palkkansa näpyttämällä läppäriä

Mistäs sulle saatais? 🧐

Ap kuulostaa osastolta ”ei-edes-pitkällä-tikulla”. Varmaan just tuollainen läppärinnäpyttely vois olla kova vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet mt-puolella, niin kuuntele niitä potilaita, ainakin tyttöjä ja naisia. Jotkut on siellä ihan oikeasti puhtaasti puoskaroitavana, pakkolääkittävänä ja juuri tehdään toimenpiteitä, joita eivät muista ja joita eivät edes tarvitsisi. Itse olen ollut sen takia väkivaltainen. Älä kiellä soittamasta lähiomaisille.

Tottakai kuuntelen potilaita. Olen kärsivällinen ja yritän kaikki toiveet toteuttaa mitä pyytävät. Toimin hoitosuunnitelman mukaisesti. Välillä on niin kiire, ettei aikaa ole kuunnella ja keskustella tarpeeksi. Potilaat ovat itsekseen lähinnä ja aikaa kuluu muualle.

Opiskelijana minulla ei juuri sananvaltaa ole enkä itsekään ole aina eri lääkekokeiluista tai rauhoittavista innoissani. On surullista nähdä ahdistuneita potilaita. Joidenkin silmistä on lähtenyt täysin loisto ja ovat todella masentuneita mutta hoidetaan minkä voidaan, niillä resursseilla mitä on.

Kyllä täytyy sanoa, että minä en ehkä alalle sovellu. Monia ristiriitoja, kysymyksiä ja arvomaailman ajatuksia nousee esille eikä kovin positiivisesta näkökulmasta.

-ap

Olen ollut mt-puolella potilaana, ja mieluummin yritän selviytyä yksin, kuin ikinä menen sinne takaisin.

Olen ollut hoitajana muutaman vuoden, ja alusta asti ollut samoja fiiliksiä kanssasi, mutta niiden kanssa oppii elämään. Aina sitä on tässä työssä liian hidas, koska aina pitäisi jo olla seuraavassa paikassa. Ja jos on yhtään tunnollisempi tapaus, niin lykkyä tykö. Silti saa jossain vaiheessa haukut, jne. koska monet sairaat ihmiset nyt on sellaisia. Mutta ajan myötä tulee varmuus työhön, että tietää itse, miten on työt hoitanut. Kaikilta joskus unohtuu joku. Eikä asioita ota henkilökohtaisesti, mitä ihmiset sanoo, vaikka olisi kuinka herkkä. Koska ne sanoo samat asiat joka hoitajalle 80% tapauksista. Joka asiakkaan kanssa mä ajattelen, että teen parhaani siinä tilanteessa, niin ei jää huono omatunto mistään. Ja sairaillakin on itsemääräämisoikeus, että monet asiat ei ole itsestä kiinni, se pitää hyväksyä. Enkä osaisi suositella hoitoalaa kellekään, jokainen tietää itse, pystyykö vai ei.