Lue keskustelun säännöt.
Olen niin kyllästynyt äitiini! Pakko tuulettaa...
02.04.2015 |
Olen itse siis jo aikuinen mutta minua on alkanut ahdistaa niin vietävästi äiti ja äitini asenne. Ei sostu hyväksymään mitään ongelmia vana yrittää esittää aina niin positiivista ihmistä. Itse olen joutunut psykiatriseen hoitoon kauan jatkuneen masennuksen ja ahdistuksen takia. Minulla oli ongelmia jo lapsena, mutta ei niihin kukaan puuttunut. Perheen sisällä on ollut muitakin, vakaviakin, ongelmia mutta jotenkin tuntuu, ettei äiti ole koskaan ottanut niitä vakavasti. En ymmärrä miksi? Ja hänen omista ongelmsita ja ihmissuhdesotkuista olen kyllä kuullut koko ikäni. Nyt olen puhunut lapsuusajan ongelmista äidilleni mutta tuntuu niin turhalta. Äiti vetoaa aina kaikessa muihin ihmisiin. Miten hänellä on ollut rankkaa ja miten isän kanssa on ollut vaikeaa appivanhemmista puhumattakaan. Äiti ei ymmärrä mitenkään, että hän on itse saattanut aiheuttaa jotakin ongelmia. Sitten menee se marttyyrivaihe päälle. Voi perse. Ärsyttää. Olen sentään tajunnut, että ehkä äidin kanssa ei kannata enää näistä asioista yrittääkään puhua. Hänen kapasiteetti ei yksinkertaisesti vaan pysty käsittelemään tälläisiä asioita. Sitten taas ilmeisesti pitää jatkaa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Huoh. Lapsuus tulee mieleen. Onko kenelläkään muilla samanlaisia ongelmia?
Kommentit (15)
Miten äitisi suhtautua siihen, että katkaisitte välit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Minulla tilanne parani kun äitini kuoli, niin julmalta kuin se kuulostaakin.
Ei suhtautunut hyvin, hän ja miehensä ahdistelivat viesteillä ja puheluilla minua ja miestäni. Meillä on myös lapsi. Olen jaksanut eteenpäin sillä tiedolla että he kumpikaan eivät ole terveitä mieleltään. Mutta joskus sinun on ajateltava vain itseäsi, minä tein niin ja voin paremmin. Vähään aikaan ei ole tullut häiriköintiäkään.
Narsistinen äiti. Niin tuttua. Samoin lopetin kaikenlaisen yhteydenpidon, kummasti paranee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuo narsistinen äiti pitää yleensä sisällään?
Kuulostaa siltä,että äitisi ei halua myöntää olevansa osallinen ongelmiisi. Narsismilta ei kuulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten AP:n isä? Odotatko isältäsi mitään apua ja ymmärrystä. Onko kaikki äitisi syytä? Entä isä? Näissä tapauksissa yleensä kaikki paineet lastataan äideille. Isät pääsee kuin koirat veräjästä. Ei edes odoteta ,että isä mitenkään reakoisi tilanteeseen.
Kannattaisiko jo katkaista napanuora?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä odotan isältänikin ymmärrystä ja apua, mutta en ole sitä saanut. Olen myös vihainen isälleni! Olen vihainen, ettei isäni tukenut minua, ei kehunut eikä kasvattanut. Välillä olen vihainen, välllä surullinen.
Kyllä kananttaisi napanuora katkaista. Sitähän minä tässä kai teenkin, vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa muuten, mutta mun äiti ei ole mitenkään positiivinen. Valittaa aina kaikesta ja arvostelee muita. En koe saaneeni juuri koskaan mitään tukea, paitsi silloin äiti auttoi kun lapset oli pieniä ja valvottivat. Otti lapsia yöksi ihan oma-aloitteisesti että saimme joskus miehen kanssa nukkua. Mutta muuten ei kuuntele, tai jos kuuntelee niin vähättelee. Olin muutama vuosi sitten aika vakavasti sairas, ja kun yritin puhua tästä tai ilmoitin jääneeni taas sairauslomalle, vastaus oli aina jotain joo mun pitäis kans mennä valittamaan tästä polvesta, jos sais saikkua tai et joo naapurin Ritvallakin se käsi on kipee, on myös saikulla, eikö oo kauheeta. Lakkasin sitten kertomasta kun huomasin ettei kiinnosta. Ajattelin että kysyy jos haluaa tietää. Sitten loukkaantui kun kuuli mun anopilta mun sairauden uudet käänteet ja etä olen ollut jo pitkään saikulla.
Sama jatkuu edelleen, olen tuosta nyt parantunut vuosia sitten, mutta nyt on eri vaivoja. Yritin niistä kertoa toissa viikolla mutta ei kuunnellut, alkoi esitellä uusia vaatteitaan! Varmaan taas sitten anopilta kuulee, mitä tutkimuksia mulle on tehty ja suuttuu. Mutta en jaksa enää välittää.
Ja kyllä, odottaisin tukea myös isältä mutta hän on kuollut vuosia sitten.
Veikkaan että oot kaksikymmentä ja jotain, kohta 30? Tuo vaihe... Aikuistu nyt jo, etäänny, muokkaa omaa elämääsi juuri sellaiseksi kuin itse tahdot. Älä ole tuollaisella ahdistavalla tavalla kiinni äidissäsi, hänen reagointitavoissaan ja hänen tekemissään virheissä. Älä yritä muuttaa häntä tai historiaanne, koska ei se mitään hyödytä. Jos sun hyvinvointisi kärsii hänen tuottamasta nykyisyydestä ja hänen kanssaan tekemisissä olemisesta, jos siis menneisyys tuottaa sulle liikaa tuskaa teet mitä vaan, niin etäänny paljon ja todellakin ala nyt rakentaa sitä ihan omaa elämääsi. Miksi aikuinen edes notkuu vanhempansa luona monkumassa noin! Sait elämän, ole edes siitä kiitollinen. Se, että tahkoat terapiassa kokemuksiasi voi varmaankin jossain määrin olla hetken aikaa hyödyksikin, mutta älä sitäkään jaarittelua loputtomiin jatka. Eteenpäin on elävän mieli. Uskot tämän viimeistään sitten, kun käsität myöhemmissä vaiheissasi käyttäneesi aikaasi tavallan ihan turhaan niin paljon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on hankala ihminen, mutta koska tunnen myös hänen äitinsä, tiedän millaisen taistelun hän on käynyt läpi elämässään. Äitikin on ihminen, jolla on omat traumansa ja hän on todella tehnyt töitä ettei olisi samanlainen katkera marttyyri kuin oma äitinsä. Kunnioitan häntä siksi ja arvostan sitä rakkautta, jota olen häneltä saanut, vaikka sukumme tuskat ovat minunkin selkääni painuneet hänen kauttaan. Ja toivon että seuraava polvi voi olla taas murusen verran vapaampi.
Tiedän tunteen, hyvin samanlaisia ongelmia minullakin. Katkaisin välimme ja aloin heti parantua.