Mahdoton 2,5-vuotias

Ei oo halailut nähtävästi tepsineet, kumma juttu.

Lasu suositeltava jos vanhemmat eivät osaa kasvattaa jälkikasvuaan.

Ennen tällä vauva-nimisellä palatalla oli ihan järkevää keskustelua vauvoista ja lapsista. Ei ilmeisesti enää? Pelkkää pahan olon oksennusta?

Nyt vain pitää pysyä tiukkana. Asioita ei tehdä lapsen mielen mukaan. Huutaa saa vaikka maailman tappiin asti mutta mitään sillä ei saavuta. Hyvästä käytöksestä kehu. Raivokohtauksen aikana tue, mutta älä mene mukaan. Lapsi ei jaksa kauaa raivota kun huomaa ettei tule sillä saamaan mitään.

Nyt vaikuttaa siltä, että olet mennyt liikaa mukaan ja lapsi on huomannut että raivoamalla saa jotakin. Se on toki inhimillistä, mutta se ei edistä lapsen kasvua mitenkään.

Nyt vain kova linja, muutoksen huomaat kyllä. Tsemppiä.

Elämä on.

Olen toki antanut periksi asioissa, esimerkiksi tiedän, että käsiä pestessä lapsi saa raivarin, jos ei saa itse avata ja sulkea hanaa. En nyt ymmärrä, miksi siitä pitäisi alkaa tappelemaan ja pitää kovaa linjaa. Kiukku sitten alkoi siitä, kun avasin kylppärin oven, eikä hän saanut sitä avata... aika usein kiukkukohtaukset liittyvät siihen, että hän ei saa tai osaa tehdä jotain itse. Ihan loputtomiin ei nyt ole aikaa odotella parivuotiasta.

A9

Tsemppiä ja pitkää pinnaa. Älä anna periksi. Kyllä se siitä,

Vierailija kirjoitti:

Olen toki antanut periksi asioissa, esimerkiksi tiedän, että käsiä pestessä lapsi saa raivarin, jos ei saa itse avata ja sulkea hanaa. En nyt ymmärrä, miksi siitä pitäisi alkaa tappelemaan ja pitää kovaa linjaa. Kiukku sitten alkoi siitä, kun avasin kylppärin oven, eikä hän saanut sitä avata... aika usein kiukkukohtaukset liittyvät siihen, että hän ei saa tai osaa tehdä jotain itse. Ihan loputtomiin ei nyt ole aikaa odotella parivuotiasta.

A9

Jos ei sitä oo aikaa loputtomiin odotella lapsentahtisesti, niin sitten teette sen mukaan, mikä on arjen tahti. Kyseessä on varmaan esikoinen, jos kaikkea ajatellaan hänen mukaansa. Kun lapsi huomaa, ettei hommat toimikaan hänen mukaansa, kiukutteluun vähenee. Uhmaa ton ikäisellä on jokatapauksessa, mut jos hän saa olla se päätähti, niin hän yleensä on.

2,5-vuotias pinnasänkyyn rauhoittumaan? Onko tämä joku lapsettoman fantasia taas?

Olin itse samanlainen ja muistan lapsuuteni alle kaksivuotiaasta eteenpäin. Syy raivoamiselle oli se, että otti päähän kun asiat eivät onnistuneet. Tunsin itseni isommaksi kuin mitä olin, enkä käsittänyt miksei esim. motoriikka riitä haluamaani suoriutumiseen, ts. asiat eivät meneet niin kuin halusin. Kuvittelin, että kaiken pitäisi tapahtua saman tien ja tuotin vanhemmilleni paljon päänvaivaa.

Jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan auttanut, jos olisivat pari kertaa sympatiseeranneet "vaikeuksiani" ja sitten kun olen tullut kuulluksi, niin jämäkästi vaan eteenpäin eli asiat hoidetaan vanhempien haluamalla tavalla. Minun kohdallani näin ei toimittu ja siitä seurasi turvaton ja hermostunut olo joka seurasi minua pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse samanlainen ja muistan lapsuuteni alle kaksivuotiaasta eteenpäin. Syy raivoamiselle oli se, että otti päähän kun asiat eivät onnistuneet. Tunsin itseni isommaksi kuin mitä olin, enkä käsittänyt miksei esim. motoriikka riitä haluamaani suoriutumiseen, ts. asiat eivät meneet niin kuin halusin. Kuvittelin, että kaiken pitäisi tapahtua saman tien ja tuotin vanhemmilleni paljon päänvaivaa.

Jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan auttanut, jos olisivat pari kertaa sympatiseeranneet "vaikeuksiani" ja sitten kun olen tullut kuulluksi, niin jämäkästi vaan eteenpäin eli asiat hoidetaan vanhempien haluamalla tavalla. Minun kohdallani näin ei toimittu ja siitä seurasi turvaton ja hermostunut olo joka seurasi minua pitkään.

Jäi nyt vielä tuosta sanomatta, että olisin minäkin halunnut tehdä kaiken itse ja raivoa sekin tuotti, kun en sitten osannut/ei aikaa/ ei saa. Siis kova halu elää ja tehdä asioita, mutta rajoitukset ymmärrykselle liikaa. Siksi ajattelen, että vähän symaptiaa ja sitten asioiden haltuun otto lienee oikea toimintatapa.

Vierailija kirjoitti:

Nyt vain pitää pysyä tiukkana. Asioita ei tehdä lapsen mielen mukaan. Huutaa saa vaikka maailman tappiin asti mutta mitään sillä ei saavuta. Hyvästä käytöksestä kehu. Raivokohtauksen aikana tue, mutta älä mene mukaan. Lapsi ei jaksa kauaa raivota kun huomaa ettei tule sillä saamaan mitään.

Nyt vaikuttaa siltä, että olet mennyt liikaa mukaan ja lapsi on huomannut että raivoamalla saa jotakin. Se on toki inhimillistä, mutta se ei edistä lapsen kasvua mitenkään.

Nyt vain kova linja, muutoksen huomaat kyllä. Tsemppiä.

Naurettavat neuvot, jos kyseessä on erityislapsi.

Vetelet kerran pitkin korvia niin että muistaa. Varmasti oppii käyttäytymään!

Vierailija kirjoitti:

Elämä on.

Totta, mutta lisäisin, että elämä on sitä mitä siitä itse tekee.

Näitä lukiessa omani on aika auvoisaa, kun tajusin olla tekemättä lapsia. :) 

Vierailija kirjoitti:

Olin itse samanlainen ja muistan lapsuuteni alle kaksivuotiaasta eteenpäin. Syy raivoamiselle oli se, että otti päähän kun asiat eivät onnistuneet. Tunsin itseni isommaksi kuin mitä olin, enkä käsittänyt miksei esim. motoriikka riitä haluamaani suoriutumiseen, ts. asiat eivät meneet niin kuin halusin. Kuvittelin, että kaiken pitäisi tapahtua saman tien ja tuotin vanhemmilleni paljon päänvaivaa.

Jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan auttanut, jos olisivat pari kertaa sympatiseeranneet "vaikeuksiani" ja sitten kun olen tullut kuulluksi, niin jämäkästi vaan eteenpäin eli asiat hoidetaan vanhempien haluamalla tavalla. Minun kohdallani näin ei toimittu ja siitä seurasi turvaton ja hermostunut olo joka seurasi minua pitkään.

Mikäs teitä nyt tässä ottaa päähän? :D Muistan tuon ajan ihan täsmälleen ja syyt aloittajan kuvaamaan raivoamiseen, ajattelin että siitä voisi olla hyötyä.

Menisin ehkä neuvolaan apuja pyytämään (jos teillä on hyvä neuvola) Ota vaikka videota jostain perusraivokohtauksesta ja näytä se siellä, kysy onko vielä normaalin rajoissa.

Jos esikoisella ei ollut kovin huomattavaa uhmaikää, niin ehkä nämä kohtaukset nyt vaan tuntuu ylimitoitetuilta.  Mutta jos jotain häikkää on, parempi aloittaa tutkimukset ajoissa.

Minuakin jäi ihmetyttämään tässä tarinassa se, että 2,5 vuotiaalla olisi pinnasänky, saati että pysyisi siellä?

Meillä tuli esikoinen ennen vuoden ikää laidan yli, keskimmäinen ja kuopus olisivat pysyneet pidempään mutta en tuon edellä mainitun kokemuksen takia uskaltanut pitää, alta 3v ovat kaikki siirtyneet jo ensisängystäkin sellaiseen matalaan kerrossänkyyn...

Tästä ja tuosta tarpeesta avata hanoja yms. tuli mieleen, että pidetäänkö lasta tarpeettoman paljon ns. vauvana? Uhmaikäinenhän nimenomaan hakee niitä rajoja ja itsenäistyy, annetaanko hänelle tarpeeksi tilaa kasvaa ja olla "iso"?

Tietysti ulkopuolisen loppujenlopuksi mahdotonta sanoa yhtään mitään, mutta pyydä ihmeessä neuvolasta apua, jos arki tuntuu haastavalta!

Esim. autismin kirjon häiriö ja ADHD näkyvät jo pienessä lapsessa, yleensä kohtuuttomina raivareina. Miksi kyselet neuvoja täällä, lastenpsykiatrille mars! 

Terkeuin itse autistinen, lapsena raivotar