Help..

Tää on niin vaikeeta.. Ees tän alottaminen, mitä mä sanon, miten mä kerron tän. Ihanku en enää osais kirjottaakkaa.. No mä yritän, ja tivon et yritätte ymmärtää. Edes joku, koska mulla ei oo ketään jolle uskaltaisin kertoa tän kaiken kasvotusten..

Se on niin outoo kun mä tiiän että ero on monelle vaikee asia. No, niin oli mullekkin. Oon siis 14 vuotias tyttö. No, kerron vaikka alusta asti ni on helpompi ymmärtää. Se oli muistaakseni vuos 2013 ku alussa huomasin että mä vissii tykkään tytöistä. En mä ees aluks halunnu et se ois totta, aattelin vaa et se oli joku tyhmä ajatus. Mut sit ihastuin oikeesti ekan kerran tyttöön ja pojat ei jotenkaa kiinnostanu.

No, ei siinä vielä ollu mitää.. Sitte tutustuin yhteen tyyppiin ja hällä oli vaikee masennus. Hän keto mulle kaiken paskan ja tuntu et mä olin ainut joka häntä pysty ees auttamaan. Kannoin sen kaikki huolet sisällä ja pidin itteeni vastuussa hänestä.. Sit tuli se päivä ku se yritti itsemurhaa. Olin sillon vasta 12 ja tuntu etten mä ymmärrä sellasta kauheen hyvin.. No se ei sitten tehny sitä. Sillon oli kuitenki ekan kerran lieviä masentuneita oloja.. Muistan sillo kesällä ekan kerran aatellen kuolemaa hyvänä ideana..

2014 ku olin jo aika varma että lesbous ei oo iha vaa ohimenevää kerroin siitä äidille. Hän onneks otti sen hyvin, mutta isä ei vieläkää oo hyväksyny sitä. Joku kerto sen mun kavereille niin huonolla tavalla että se oli tosi vaikeeta mulle.. Mutta selvisin siitä kun mä rakastuin. Mulla oli eka tyttöystävä vuoden lopussa ja se oli mun elämän parasta aikaa, niihä se rakkaus on.

Sitten erottiin.. Ja siitä alko kaikki paska. Mulla on vieläkin niin kova ikävä kyseistä tyttöö etten ees voi ajatella tätä elämää ilman sitä. Mut en puhu hänestä enempää, on vaa paljon muutaki huonoa.. Mut sillo/ ja sen jälkee meni kaikki. Kaikki, innostus kaikkeen ruokahalu, ystävät.. Viiltelin, ja yritin silloin itsemurhaa. Mikään ei vaan tuntunu yhtään miltään. Porukat näki vahingossa viiltelyarvet ja meillä "meni välit". Ei siis enää puhuta juuri mistään joka on vielä vaikeempaa. Jossain vaiheessa musta vaan tuntu etten enää tunne itteeni. Olin kylmä hahmo enkä tuntenu mitään. Itkin ja nukuin kokoajan. Sain peiteltyä kaiken koulussa eikä kukaan ikinä kysyny mitään. Se oli tarkotuskin, en halunnu kenenkään kestävän sitä minkä mä kestin sillon kun jouduin ottaan kaikki sen kaverin (josta mainitsin) huolet sisällä.

Kuitenki yks kaveri laitto yks kerta viestiä että mun on mentävä nyt psygologille. Menin sitte ekana kuraattorille. Siellä en saanu kerrottua asioita läheskään niin kun olin aatellu kertovani. Se ahisti mua, pelotti ja ärsytti aina mennä vaan uudestaan. Lopulta mä sanoin että mulla on alkanu menemään hyvin ja en enää saanut uutta aikaa sinne..

Jostain syystä musta tuntu sitten että alko mennä paremmin. Ne oli melkein tarkalleen kaksi viikkoa kun tunsin olon onnelliseksi ja tunsin et mulla on toivoa.

Paha olo valtas mut taas aika äkkiä. Se vaan tuli, vaikkei mitään pahaa oo tapahtunu. Nyt en oo kertonu kenellekkään. Mietin joka päivä kuolemaa. Oon myös nyt alkanu saaman luultavasti paniikki kohtauksia, koska esim aina kun joku puhuu viiltelystä/ itsemurhasta alan täristä, palella, happi tuntuu loppuvan alan itkeä ja tuntuu että oksennan. Tää ei oo haitannu kotona, mutta se on alkanu tapahtumaan myös koulussa, se siis pelottaa mua.. Oon viimepäivinä ajautunu taas viiltelemään. Istun tunteja pihalla istumassa ja miettimässä. Tuntuu että oon pimeessä. En uskalla hakea apua. En haluu porukoille mitään huolia. En haluu että ne saa tietää mistään pahasta. Enkä halua mennä kuraattorille, koska miehet on alkanu ahistaa ja pelottaa mua vaan entistä enemmän.

Haluun pois tästä masennus kierteestä.. Ja mulla ei edes sillon kuraattorilla diagnosoitu masennusta, mutta mä en tarvii ees diagnoosii, eikä mulle sillä olis väliä. Tiiän vaan että mulla on niin paha olla ja haluun todella lähtee täältä pois. En vaan uskalla, onhan mulla perhe mutta. Kaikki on niin vaikeaa, en haluu että koulussa kukaa näkee viiltely jälkiä, en halua että kukaan näkee kun itken en haluu saaha kohtauksia enää. Mutten mene kuraattorille, en tiiä minne pitäis mennä/ mitä pitäis tehä. En haluu aiheuttaa kellekkään paskaa/ huolta.

Ja pahalta tuntuu tää jatkuva kylmyys, pelko ahdistus, ajatukset kuolemisesta ja enää en edes voi itkeä vaikka tahtoisin. Paha olo vaan patoutuu sisällä ja se purkautuu vihana, vihaan itteeni ja oon niin heikko ja turha. Tahtoisin vaan lyödä iteltä tajun kankaalle.

Joku, kertokaa mitä mä teen. En tiiä mitä ja miten kauan enää jaksan hymyillä tekohymyä, se sattuu niin.. Ja tuntuu etten saa kerrottua tässäkään kerrottua kaikkea..

"Help me.."