Te jotka työskentelette kurjuuden/sairauden/vääryyden parissa

En mitenkään, pää tässä hajoaa. Ei tästä ammatista jäädä eläkkeelle.

Ammatti-identiteetti ja rooli antaa jonkinlaisen suojakalvon, ettei kaikki tule ihan "läpi". Suurin osa työstä on hyvää ja antaa nostetta. Mutta välillä on vaikea kestää esim lapsiin kohdistuvaa pahuutta. Varsinkin enemmän vielä, kun omat lapset ovat samassa iässä. Jotkut tapaukset pääsevät läpi ja mietityttävät pitkään. Tarvittaessa voimme käyttää debriefingiä ja työterveyshuoltoa.

Hyvin sen kestää, kun työrooli on sellainen, joka kykenee myötäelömiseen ja auttamiseen, muttei ota henkilökohtaisia taakkoja ihmiskohtaloista. Voin oikeasti unohtaa työpäivän, kun painan vaatekaapin oven kiinni.

On kai sellainen psyyken rakenne, että voin jakaa sen hoivaavaan ja hyvään vieraan ihmisen hoitamiseen ja kotiasioiden huolehtimiseen erikseen. Joskus työ voi itkettää, mutta se on hyvä. Tiedän, etten ole kyynistynyt.

Olen lastenosastolla sairaanhoitajana. Rakastan työtäni, se on pääosin positiivista ja lapset parantuvat. Tai kykenevät elämään hyvää elämää pitkäaikaissairautensa kanssa. Mutta välillä on niin surullisia tapauksia, että mietin onko mitään järkeä kiusata itseään tässä ammatissa... Lasten ja nuorten kuolema on asia jonka kanssa en vuosienkaan jälkeen ole tullut "sinuiksi". Tunnen syvää surua ja ahdistusta perheiden puolesta, eläydyn omaisten ja potilaiden ikävään, hätään ja suruun. Kykenen toimimaan töissä ammatillisesti (välillä silmä kostuu, mutta pidän itseni kasassa) , mutta saatan kotonakin miettiä ja huolehtia perheiden tilannetta aivan liikaa. Joskus saatan purkaa patoutuneen sijaiskärsimyksen, surun ja ahdistuksen esim. itkeä vollottamalla kotona suihkussa kuin pieni lapsi. Jonkin aikaa itkettyäni tunnen miten olo helpottaa, ja pystyn jättämään perheen kohtalon pois mielestäni. 

Tämä on pahentunut potenssiin sata sen jälkeen kun olen saanut omat lapset. En voi kuvitella omalle kohdalle mitään yhtä lamaannuttavaa tuskaa ja surua kuin oman lapsen sairaus tai menetys. Toivon niiiiiiin hartaasti, etten ikinä joudu vastaavaa kokemaan. 

Meitä, jotka emme jää vatvomaan jokaista kohtaloa, sanotaan usein kylmiksi ja ajattelemattomiksi, koska sanomme ääneen, että emme kotona mieti näitä tai sure jokaista kohtaloa. Toki meilläkin tunteet on, mutta kai jonkinlainen ammatti-identiteetti suojaa samoin kuin tasapainoinen kotielämäkin. Kotona oma elämä vie mukanaan. 

Toki teemme työtä lämmöllä ja myötäeläen ja asiakkaiden etu on ensisijalla. Asiakkaan etu on myös se, että työntekijä pystyy työhönsä ja jaksaa tehdä sitä. Jos koemme, tai minä koen, että asiakas on kokenut vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta, niin osaan suunnata sen tunteen muutosvoimaksi ja se saa minut työskentelemään parhaani mukaan kyseisen ihmisen eteen. Mutta kuitenkin vain työskentelemään..

Up

Välillä vaikeaa. En usko, että jaksan tässä työssä enää montaa vuotta. Kuulemma työ mitä teen on yksi henkisesti kaikkein raskain.

[quote author="Vierailija" time="29.03.2015 klo 18:06"]

Välillä vaikeaa. En usko, että jaksan tässä työssä enää montaa vuotta. Kuulemma työ mitä teen on yksi henkisesti kaikkein raskain.

[/quote]

Mitä työtä teet?

Sosiaalityöntekijä lastensuojelussa.

Miten kauan kestää, että pystyy unohtamaan sen työpäivän kun menee kotiin?