nyt se on todistettu: isä ei rakasta minua

Onko kellään samanlaisia kokemuksia? -ap

Hei ap; mun vanhemmat ei ole koskaan esim. halanneet mua tai sanoneet rakastavansa. Ovat heittäneet mut pihalle usein vaikka tiesivät ettei mulla ollut paikkaa minne mennä paitsi oma auto (ja olin kyllä suututtanut heidät, en ole täysin viaton) - viime vuonna yhden kesäpäivän makasin prisman parkissa autossani kun käskivät mun taas häipyä. Vietin jouluni yksin kun olin 20v. Ei ihme että viihdyn edelleen yksin paljon. 

Mun isä ei ole oikeasti koskaan välittänyt musta. Ja huomaahan sen käytöksestä. Ei mitään positiivista ole hänen suunnaltaan tullut, päinvastoin. Alistamista, latistamista, haukkumista, itsetunnon murskaamista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ei hellyydenosoituksia, ei apua tai tukea missään muodossa. Ja se koko elämäni jatkunut epäoikeudenmukainen lasten kohtelu: Yksi on suosikki, toinen on hyljeksitty inhokki.

Terapiassa olen oppinut, että hän jostakin kumman syystä projisoi minuun kaikki omat huonot puolensa. Minä kannan hänen häpeäänsä ja kaikkia niitä häpeää aiheuttavia piirteitään hänen mielessään. Nytkin on omaisuusasiat sumplinut siten, etten minä vaan saa ikinä mitään. Ihan kuin minä olisin edes niistä kiinnostunut! Olisin tarvinnut häneltä jotakin ihan muuta mutta eihän hän sitä ymmärrä. Nyt hän luulee ahneena materialistina tietävänsä, että muka minä ahnehtisin hänen olemattomia rahojaan. Hän ei tunne minua ollenkaan.

Joskus vihastuksissaan on huutanut, että jo syntyessäni tunsi ettei välitä musta, omasta lapsestaan, yhtään. Meillä ei ole mitään yhteistä, ei mitään. Eikä minkäänlaisia keskustelun aiheita. Jos joudumme samaan tilaan kahdestaan eikä isä ole humalassa, me katsellaan katon nurkkia ja odotetaan että joku muu tulee paikalle. Kun ei vaan ole mitään juteltavaa, isää ei kiinnosta mun asiani. Joskus yritin puhua sille normaalisti, mutta ei se ole kiinnostanut lapsensa elämästä, opiskeluista, työpaikoista, remontoinnista tai rakentamisesta. Humalassa alkaa sitten armoton v*ttuilu ja itsekehu.

[quote author="Vierailija" time="27.03.2015 klo 18:28"]

Mun isä ei ole oikeasti koskaan välittänyt musta. Ja huomaahan sen käytöksestä. Ei mitään positiivista ole hänen suunnaltaan tullut, päinvastoin. Alistamista, latistamista, haukkumista, itsetunnon murskaamista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ei hellyydenosoituksia, ei apua tai tukea missään muodossa. Ja se koko elämäni jatkunut epäoikeudenmukainen lasten kohtelu: Yksi on suosikki, toinen on hyljeksitty inhokki.

Terapiassa olen oppinut, että hän jostakin kumman syystä projisoi minuun kaikki omat huonot puolensa. Minä kannan hänen häpeäänsä ja kaikkia niitä häpeää aiheuttavia piirteitään hänen mielessään. Nytkin on omaisuusasiat sumplinut siten, etten minä vaan saa ikinä mitään. Ihan kuin minä olisin edes niistä kiinnostunut! Olisin tarvinnut häneltä jotakin ihan muuta mutta eihän hän sitä ymmärrä. Nyt hän luulee ahneena materialistina tietävänsä, että muka minä ahnehtisin hänen olemattomia rahojaan. Hän ei tunne minua ollenkaan.

Joskus vihastuksissaan on huutanut, että jo syntyessäni tunsi ettei välitä musta, omasta lapsestaan, yhtään. Meillä ei ole mitään yhteistä, ei mitään. Eikä minkäänlaisia keskustelun aiheita. Jos joudumme samaan tilaan kahdestaan eikä isä ole humalassa, me katsellaan katon nurkkia ja odotetaan että joku muu tulee paikalle. Kun ei vaan ole mitään juteltavaa, isää ei kiinnosta mun asiani. Joskus yritin puhua sille normaalisti, mutta ei se ole kiinnostanut lapsensa elämästä, opiskeluista, työpaikoista, remontoinnista tai rakentamisesta. Humalassa alkaa sitten armoton v*ttuilu ja itsekehu.

[/quote]

:( Kuulostaa kamalalta. Minun isäsuhde ei sentään ollu noin kamala. Oletko vielä isäsi kanssa paljon tekemisissä?

ap

Minun isäni ei myöskään välitä minusta pätkän vertaa. Äitini on yksinhuoltaja ja isän luona olen viettänyt viikonloppuja. Lapsena nautin isän kanssa oleskelusta, mutta murrosiän kynnyksellä kaikki muuttui. Oireilin todella kovasti koulukiusaamisen johdosta ja olin auttamattomasti jumissa kun vanhemmat haukkuivat toisiaan jatkuvalla syötöllä. Stressin johdosta tein virheen ja ärähdin isälle vastaan yhden kerran. Lensin kotiin nopeammin kuin leppäkeihäs. Tästä alkoi jatkuva vähättelyn ja vittuilun kierre mikä jatkuu edelleen. (Olen 22 vuotias). Viimeiset vuodet olen yrittänyt jakaa asioitani isälleni jotta saisin suhteen uuteen nousuun mutta ei. Pari vuotta takaperin kumppanini petti minua ja varasti puolet tavaroistani. Isän mielestä minä ajoin kumppanin hulluksi ja on omaa syytäni etten osannut arvata kun kyllä "pettäjän tunnistaa heti". Olen kuulema rahanahne pintäliitäjä ja tyhmä sen lisäksi. 

Jostain syystä olen silti pitänyt yhteyttä. Tähän asti. Erehdyin muutama kuukausi takaperin sanomaan että haluaisin hänen soittavan joskus minulle, eikä aina vain toisinpäin. Sanoin että välirikkohan tässä kohta tulee jos asia ei muutu. 

Tästä hyvästä en saanut kutsua isäni häihin jotka olivat viimeviikonloppuna. Sukulaisille isä sanoi että sääli että minun täytyy uhkailla ja voi harmi kun välit meni poikki. En tiedä miksi jaksan olla edes tyrmistynyt tästä..

Minunkin isäni on tunnevammainen kusipää, mutta tiedän kokemuksesta, että muunkinlaisia miehiä on. 

Miehet nyt vasn on sikoja. Lievästi autistisia ja narsisteja kaikki.
Naiset ovat pääsääntöisesti empaattisia ja uhrautuvia.
N38

Olipa kerran sukupolvi, joka pakotettiin sotaan, tappamaan toisia samanlaisia. He oppivat käytöksen jossa asiat selvitetään väkivallalla, viinalla ja vaikenemalla. Tämän mallin he opettivat lapsilleen ja nämä edelleen lapsilleen. Kierre jatkuu kunnes se tietoisesti katkaistaan.

Mulla menee näin että ensin minua syytetään kaikesta kunnes olen itkenyt ainakin 10min ja sitten tullaan ja sanotaan ettei mua vihatakkaan, vaikka sama toistunut jo monesti..

Mitä helevettiä te itkette ja kiemurtelette? Totaalinen mielestä pyyhkiminen vaan. Ei tuollaisia isiä tarvitse mihinkään. Poistakaa ne elämästänne...ninhän teillekin on tehty.

Sama täällä. Oon isäni kohdalla oppinut, että on totta kun sanotaan, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys. Melkein oon toivonut, että kunpa olisi vihannut, se olisi ollut edes jonkinlainen reaktio muhun.. Mutta ei, ei vain mitään. Mulla ei ollut mitään merkitystä. Ja koska äitini ei häntä koskaan jättänyt, sain tuta tuon mitättömyyteni nahoissani koko lapsuuden ja nuoruuden.

Uskon, että isäni ei osaa rakastaa, koska häntä ei yksikään ihminen rakastanut.. Mulla sentään oli joitain sukulaisia, jotka oikeasti välittivät. Toisaalta tunnen surua isän puolesta, toisaalta oon edelleen vähän loukkaantunut.. Mutta enköhän siitä ajan kanssa pääse yli. Mitä ei voi muuttaa, se kai kannattaa hyväksyä..

Itse olen jo yli 40-vuotias, ja tässä iässä vihdoin onnistunut antamaan kaiken anteeksi. Minulla ja nuoremmalla veljelläni oli ikävä lapsuus, kiitos isämme. Hän ei kehunut, arvostanut, ottanut koskaan lähelleen tai syliin, keskustellut tai rakastanut meitä. Meitä kyllä lyötiin, etenkin veljeäni, arvosteltiin ja haukuttiin. Isän mielestä minun ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Hiuksia revittiin, käsille lyötiin. Pelkäsin isää todella paljon. Jos hän ei ollut kotona, saattoi hengittää vapaammin. Pelko leimasi minut niin, että jouduin sitten koulukiusatuksi, kun kotona piti olla koko ajan varuillaan ja pelkäsin niin paljon. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. Jos äiti ja isä riitelivät, ja menin puolustamaan äitiä, sain vihan niskoilleni. Kerran kun äiti ei tunnustanut jotakin mitätöntä tekoa (peilin "sotkemista") ja otin sen omille niskoilleni, niin isä alkoi potkia minua. Sellainen lapsuus jättää jälkensä. Veljeni teki itsemurhan. Minä olen edelleen sinnitellyt, mutta on ollut vaikeaa. On todella vaikeaa luottaa miehiin, ja muutenkaan ihmisiin. Mutta isä on sairas, hänellä on persoonallisuushäiriö (on ihan diagnoosi, mikä on aika epätavallista). Hän ei näe maailmaa kuten muut. Emme keskustele säästä kummemmasta, mutta en vihaa häntä enää. En jaksa. Olen antanut anteeksi, sillä en muutakaan voi. Katkeruus ei auttaisi. 

MInä en edes tiedä isäni nimeä. En tiedä hänestä mitään. Äitini ei koskaan kertonut, vaikka kysyin, suuttui vain. Nyt äiti on jo kuollut eikä ole ketään, joka tietäisi. Ehkä olen onnellinen,  ehkä hän ei olisi rakastanut minua, vaikka olisi tiennyt minusta.

Usein isien uudet puolisot estää tapaamiset isän ja lapsen kanssa, vain yhteiset lapset merkitsee, ei anneta tavata.kun joutui vanhan lain mukaan oikeudessa erossa ,että on tehnyt h,,,,,,n,kostoa kaikki, totta mutta lapselle kosto kamala

Ei minullakaan mikään paras isäsuhde ole vaikka hän varmaan itse pitää mua isän tyttönä. On hyvin kontrolloiva, arvostelee ja huutaa usein syyttä vain koska ei itse tajua asioita (alkoholi tuhonnut aivot). Sentään antaa kuitenkin rahaa eli ei ihan turhaan tarvitse kärsiä.

Kun luet teidän isä ja lapsi suhteita niin itse en omista tuolaistaa isää paitsi nyt ei ole aivan sama tunne kun aiemin isäni tyttöystävä on lentoemäntä ja isäni kerran kysyi että voisinko asua 3 vuotta espaniassa ja vastasin tietysti en koska isäni ja oma kissani on samalla tasolla aika lailla joten en voi päättää että olisinko erossa kissastani 3 vuotta vai näkisin isiäni vuodessa aina 12 kertaa eli kerran kuussa noin viikon ajan ja nyt olen itkenyt sitä että jos hän muutaakin espaniaan 3 vuodeksi niin näkisin häntä liian harvoin en kestäisi nähdä isääni vuodessa vain 12 kertaa koska hän on sen verran tärkeä minulle

Olen vielä erittäin nuori. Olin etsimässä vastausta siihen että: mistä huomaa jos joku ei välitä (vanhempi, kaveri yms) kun luen näitä tarinoita niin huomaan sen että kun olin pienempi vanhemmat olivat parasta mitä voi olla. Nykyään en viihdy paljoa kotona, olen usein parhaan kaverini kanssa ja tulen kotiin illalla.

Miten voisin viihtyä enemmän molemmissa kodeissani?

Minulla on tilanne että lapsien isä ei ole lapsien Kaa kun joku käskee tai muistuttaa että sinulla on kaksi lasta lapset on vuoden vanhoja . Viimeksi näin isän lapseni kanssa olin itse paikalla hän ei reagoinut lapsiin kun käskemällä. Hänellä on parisuhde ja tämän näköinen Sella on lapsi ja minä luvin lapsien isän viestin missä hän toksubetttö rakastaa sitä tyttöystävää jnhänen lastaan ja omista lapsista ei. Tämä nainen esti miehen olemasta lapsien kanssa ja on minulle sanot että hänen lapsella ei oo isää että onneksi hän on hänen lapselle ku isä . Hä. Minusta tuntuu pahalta omien lapsien puolesta tämä tilanne . Miten saan miehen ymmärtämään että lapset tarvitsee häntä ymm. Minä kun kirjotain hänelle jänne nainen ain reagoi viesteihin ja aiheuttaa kinaa meille. Ja kun synnyin lapset niin hänen oma lapsi oli hoidossa mutta kun kuuli et olin sairaalassa hän otti kipeenä lapsen kotia että lapsen isä ei päässyt sairaalaan kun yhden kerran. Ja kun mies tuli mun luo käymään kattoo lapsiaan niin tyttöystävää teki lastis ilmoituksen.. olen miettinyt missä.mättää onko kyseessä isällä ongelmia päässä vai sitten tyttöystävällä

ota papalta suihin ja rakastaa ainakin fyysisesti