Jääkö kukaan potilas lääkärin tai hoitajan mieleen?

Mieleen painautuu ne potilast, joiden käytös on ollut erikoista (negatiivisessa mielessä yleensä)

Minä (ja haastava lapseni) jäätiin ainakin yhden lääkärin mieleen, kun tunnisti ja muisti vuosia myöhemmin vielä minut.

Se on lääkäreille ja hoitajille liukuhihna hommaa.

Ei he muista potilaista yksilöjä, yksinkertaisesti siksi, että niitä on niin mieletön määrä.

Mutta lääkäreillä jää mieleen kyllä aina jokin moka jonka ovat tehneet.

Lääkärit haluavat tietenkin hoitaa hommansa viimeisen päälle hyvin ja parantaa ja hoitaa potilaansa parhaalla mahdollisella tavalla.

Niitä mahdollisia virheitä he miettivät pitkään ja syyllistävät itseään.

Lääkärit tekevät jopa itsemurhia joidenkin hoitovirheitensä takia.

Siltikin, vaikka he tietävät että aina voi sattua kaikenlaista ja ettei kukaan tee tahallaan mitään virhettä.

Vierailija kirjoitti:

Minä (ja haastava lapseni) jäätiin ainakin yhden lääkärin mieleen, kun tunnisti ja muisti vuosia myöhemmin vielä minut.

Joo, mahdollista, jotkut erittäin haastavat ja vaikeat jutut ja diagnoosit voivat jäädä mieleen.

Syynä että lääkäri on käyttänyt paljon aikaa, miettiessään miten potilasta voisi parhaiten hoitaa.

Myös vapaa-aikaansa.

Tämän hammaslääkärin mieleen on jäänyt ainakin yksi suu.

Nuuska syönyt hampaat... ei kaunista katseltavaa.

jääkö mies gynelle mieleen naisen naama ja  toosa mieleen eli s marketin kassalla näkee naaman ja samalla reflektoi että tollapas oli aika tiukka emätin kun sormukseni jäi sinne

Jää yleensä mieleen harvemmin kuitenkaan "hyvässä" mielessä.

Muutenkin se on vähän kuin kirous jos ajattelee jotakuta potilasta, hän kyllä on varmasti kohta potilaanasi joten ihan mahdollisimman vähän potilaita jälkikäteen haluaa ajatella.

Psykiatrian puolella saattaa olla niin pitkiä hoitosuhteita, että varmasti jää. Mulle ainakin hoitaja sanonut, että tulee ikävöimään mua.

Ei jää mieleen edes omat lääkärit. Saati sitten potilaat

Mulla todettiin taaperona harvinainen sairaus, jonka tiimoilta olin yhden lääkärin potilaana melkein kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta myöhemmin olin samassa sairaalassa käymässä muun asian takia, törmäsin tuohon lääkäriin käytävällä, hän päivitteli, mitä teen siellä ja kutsui työhuoneeseensa kertomaan kuulumiset :) Olikin aina ollut harvinaisen lämminhenkinen lääkäri.

Teen psykiatrialla töitä ja kyllä, välillä muutamien ihmisten kohtalo jää tavalla tai toisella mieleen. Suurin osa potilaista kuitenkin unohtuu kun hoitosuhde loppuu. Itse ajattelen, että se eräällä tavalla ammatillinen suoja. Ettei kaikkea potilaitten kurjuutta ja ahdistusta sijoita itseensä.

Kyllä jotkut jäävät, mutta ennemmin ehkä tapauksina kuin henkilöinä. Eli siis tarkoitan että henkilö itse ei ehkä niin usein jää kun se tilanne mitä tapahtui ym. Ei ole tullut ajatusta kuitenkaan hoitosuhteen päättymisen jälkeen tutkia, vaikka jonkun kohtalo voi joskus mietityttääkin.

Eniten sitten ihan persoonia on jäänyt mieleen ajoilta jolloin työskentelin vastasyntyneiden tehohoidossa, siltä ajalta muistan yhä niin vauvoja kuin vanhempiakin.

Olen kätilö.

Olin joskus vastaanottoavustajana   ja myös avustajana toimenpiteissä ja jotain pieniä toimenpiteitä teinkin, siis sellaisia joihin ei hoitajan koulutusta tarvittu. Yksi miesasiakas jäi mieleeni pysyvästi, vaikka aikaa yli 30 vuotta. Uskon, että hoitajillekin tulee näitä ikimuistoisia tapauksia .

Muistan   lukioajan kesätyöstä kaupan kassalla myös ihmisiä vieläkin. 

Ainakin vielä opiskelijana muistaa monet potilaista ja joskus saattaa yllättäen muistaa jonkun erityisen hyvin mieleen jääneen tapauksen esim. jonkun surullisen elämänkohtalon tai kuolevan ihmisen. En kuitenkaan tunnistaisi kadulla juuri ketään, enkä edes halua tunnistaa.

Potilastietoja ei tule ikinä kiusausta tutkia huvikseen. Ylipäätänsä potilaiden asiat eivät sinänsä erityisemmin kiinnosta, outoja ja harvinaisia sairauksiakin tulee vastaan niin paljon, ettei asia herätä mitään uteliaisuutta. Mitkään sairaalasarjatkaan eivät enää kiinnosta, kaikki on samaa puuroa.

On eri asia, jos tietoja käydään tarkistamassa jälkikäteen, kun halutaan tietää oppimis- ja potilasturvallisuusmielessä tuliko tehtyä oikeat ratkaisut potilaan hoidon suhteen. Tätäkin on nykyään rajattu.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin vielä opiskelijana muistaa monet potilaista ja joskus saattaa yllättäen muistaa jonkun erityisen hyvin mieleen jääneen tapauksen esim. jonkun surullisen elämänkohtalon tai kuolevan ihmisen. En kuitenkaan tunnistaisi kadulla juuri ketään, enkä edes halua tunnistaa.

Potilastietoja ei tule ikinä kiusausta tutkia huvikseen. Ylipäätänsä potilaiden asiat eivät sinänsä erityisemmin kiinnosta, outoja ja harvinaisia sairauksiakin tulee vastaan niin paljon, ettei asia herätä mitään uteliaisuutta. Mitkään sairaalasarjatkaan eivät enää kiinnosta, kaikki on samaa puuroa.

On eri asia, jos tietoja käydään tarkistamassa jälkikäteen, kun halutaan tietää oppimis- ja potilasturvallisuusmielessä tuliko tehtyä oikeat ratkaisut potilaan hoidon suhteen. Tätäkin on nykyään rajattu.

Olen siis lääkäriopiskelija, kandi. Tehnyt myös lähihoitajan työtä jonkin verran.

Minut elvytettiin sydänpysähdyksen jälkeen, ja teho-osaston hoitojakson jälkeen luonani sydänvalvonyksikössä kävi anestesialääkäri, joka oli kytkenyt minut hengityskoneeseen. Hän halusi vain nähdä, miten voin, ja tuli katsomaan minua varsinaisen työvuoronsa jälkeen. Vieläkin muistan miltä hän näytti, nimestä ei minkäänlaista muistikuvaa.

Suurin osa on aivan tavallista ”liukuhihnatyötä”. Mieleen jää tapaukset, joissa on jotain erityistä tai ammatillisesti mielenkiintoista.

Leikkaussalihoitajana jää jotkut astetta hc:mmat caset mieleen. Toisinaan miettii selvisikö potilas lopulta, mutten ikinä katsoisi kenenkään tietoja enää sen hoitokontaktin jälkeen.

En kyllä ketään potilasta tunnistaisi nimeltä tai naamalta, jos jossain näkisin siviilipukeissa. En vaikka syy leikkaukselle olisi ollut kuinka erikoinen.

Lapsellani on harvinainen sairaus, jonka vuoksi käy sairaalassa usein ja hoito on aika kokeellista ja usein paikalla on useampi lääkäri.

Lähes kaikki sairaalan vakituiset lastenlääkärit tervehtii lasta nimellä. Usein myös kuulee, kun erikoistuvat puhuvat tuo on se xx (lapsen diagnoosi) eli nimeä ei muisteta, mutta harvinainen diagnoosi.

Pari vuotta sitten oli hauska tilanne, kun olin toisen lapsen kanssa sairaalalla käymässä. Käytävässä tuli vastaan sosiaalityöntekijä ja perhepsykologi. Tervehdin molempia ja vaihdoin muutaman sanan psykologin kanssa. Kohta kuulen, kun sosiaalityöntekijä kysyy varovasti psykologista, tutun näköinen, kuka tuo oli. Psykologi vastaa se on xx äiti. Eli lapseni muistettiin, minun nimeä ei.

Kai se riippuu ihan henkilöstä. Mä muistan melkein kaikki mun entisetkin asiakkaat, nimet, naamat ja tapaukset, mutta työkaverini ei muista nykyisiäkään välttämättä.

t. sossu