Keräsin rohkeuteni ja erosin poikaystävästäni!

Erosin pari päivää sitten poikaystävästäni. En ymmärrä miten kestin vuoden siinä suhteessa... Miks kukaan ystävä ei takonu mun päähän järkee jo meidän suhteen alkuvaiheessa! :-( Oon niin onnellinen kun se on ohi mut kunpa oisin tajunnu aikaisemmin. Okei oon vasta 20-vuotias ja kyseessä oli ensimmäinen "vakavampi" suhde. Mä en ees missään vaiheessa ollut kovin rakastunut ja mietin aina et onko tää muka oikeesti sitä että on onnellinen ja tykkää toisesta. No ei ollut.

Jo aluksi se enteili semmosia merkkejä et ei tuu kestämään, mut senkin oon tajunnut vasta nyt. Poikaystävä oli aina tosi ihana kun nähtiin ja se kehui ja oli muutenkin semmonen kiva. Mut se ei koskaan halunnut nähdä tai sillä oli aina jotain muuta tekemistä. Se ei myöskään lähetellyt viestejä, ei soitellut. Puhuin asiasta hänelle mut muutosta ei koskaan tapahtunut. Tuntu että pidin sitä suhdetta yllä yksikseni. Mutta poikaystävä aina kertoi nähdessämme että se välittää musta tosi paljon. Ja mä tietenkin uskoin kaiken. Ehkä mä sillä jaksoin... Mut nyt jälkikäteen kun ajattelee sitä kaikkee mitä jouduin kokeen niin en kyllä toivois sitä kenellekään. Toki oli meillä hyviäkin hetkiä, mutta pääosin siellä oli taustalla aina joku tekijä joka vaivasi. Kuinka yksinäistä onkaan olla useimmiten se osapuoli, joka kysyy kuulumisia ja joka on kiinnostunut toisesta.

Suhteen edetessä poikaystäväni alkoi huomauttelemaan siitä kuinka mulla on liian pienet rinnat, hän vähätteli mua ja sano asioita joita ei ois pitänyt sanoa. Hän ei tykännyt jos pidin hiuksia tietyllä tavalla ja muita tälläsiä pikkujuttuja. Mä useasti itkin kavereille, koska tunsin itseni mitättömäksi ja huonoksi. Jossain vaiheessa en enää halunnut häntä... Mua ei enää kiinnostanut samalla tavalla kun aluks. Sen kosketuskin alko ahdistaa. Halusin vaan pois mut en osannu keksiä et miten. Sit mä vaan olin siinä suhteessa, koska mulla ei ollu tarpeeks rohkeutta sanoa ei.

Onneks mulla on sen verran tärkeät ja läheiset ystävät jotka nyt viime aikoina kannustivat mua eroamaan ja kuuntelivat mua. Viime kuukausina olin vähän masentunut koko jutusta. Tuntu et mä oon arvoton enkä mä ollut onnellinen... Kunnes mä sain sen tehtyä. Ja en uskonut et ero vois tuntua näin hyvältä! Poikaystävä (pitäskö mun puhua jo exästä :-D) oli ihan OK asian kanssa. Ei kai se musta ees koskaan välittänyt. Ihme kun ite ei sit eronnut. Olin varmaan sille vaan joku julkikuvan parantaja tai en tiiä. Mut tosissaan se ei kyllä näköjään ollu!

Oon niin ilonen nyt. :-) Mun elämänhalu on tullu takas. Kestää vaan vähä aikaa parantaa taas itsetuntoa, mut kyl se siitä. Mun oli vaan pakko jakaa tää kokemus teille, koska opin tästä niin paljon. Opin sen että ansaitsen paljon parempaa ja että munkaan ei tarvi ihan kaikkea kestää. Ja jos sitä rakastumisen tunnetta ei tule 12kk aikana niin sitä ei tuu ollenkaan. Kenenkään ei kuulu kestää huonoa suhdetta. Mutta jotta tietää mitä suhteelta haluaa niin on huonollakin suhteella opetuksensa. On parempi olla sinkku kun huonossa suhteessa. Ihanaa olla vapaa! Hyvää päivänjatkoa teille! :-) ♡