Masentunut

Pidä kiinni ystävistäsi. Tulet tarvitsemaan heitä. Pyydä vaikka (kävely)lenkille mukaan. Ei siitä masiksesta tarvi jauhaa, toki voit sanoa, ettet ole ihan voimissasi. Kaverin kanssa olosta "hyötyy" juuri siksi, että ajatukset kääntyvät pois itsestä.  

Onko mitään keskusteluapua? Se on siitä hyvä, että tiedät että voit purkaa ammattilaiselle kaiken mikä mieltä painaa, pelkäämättä että taakoitat ketään. Se kun tietää, että pian saan taas puhua, auttaa myös niinä päivinä kun pitää pärjätä yksin. Keskusteluavuksi saattaa riittää terveyskeskuksen tarjoama sairaanhoitajan tuki, mutta työikäinen on oikeutettu myös KELA:n korvaamaan psykoterapiaan. Korvaus ei toki tarkoita että se olisi ilmaista, yksi 45 minuuttia maksaa silti monta kymppiä. Mutta aina lääkitys ja harrastukset eivät riitä, vaan asioita pitäisi päästä myös puimaan ja järjestelemään jonkun kanssa.

olen ilmeisesti tuhoon tuomittu. perhe on, työ on. lääkitys on, terapiassa käyty. en saa itseäni oikein tekemään mitään ja unilääke saa mut ahmimaan itseni joka ilta ähkyyn. tällaistako tämä elämä on`? lopullista selviämistaisteluako? 

Tsemppiä... Täälläl sama, paitsi että minulla ei ole, eikä ole koskaan ollut, yhtään kaveria eikä ystävää, enkä harrastuksiinkaan voi mennä kun on sosiaalisten tilanteiden fobia ja paniikkihäiriö niin pahat. Lääkityksestä ja terapiasta olen luopunut vuosia sitten, kun ei niistä ollut mitään hyötyä, lääkkeistä kyllä sivuvaikutuksia. 

Olen siis kärsinyt masennuksesta jo 20 vuotta. Nyt nelikymppisenä alkanut jotenkin tottua, en enää oikein jaksaisikaan mitään muuta, en enää kaipaa esim. ihmissuhteita tai tekemistä. Yllättäen kun kaipaus muunlaiseen on loppunut, olen kohtuullisen tyytyväinenkin elämääni, jossa ei ole oikeastaan mitään sisältöä tai tekemistä.

Masentuneena kaikki päivät on tasaista harmaata massaa. Vaikea jälkeenpäin edes muistaa, mitä teki minäkin päivänä. Päivät vaan kahlaa läpi kuin horroksessa.

Mulla auttaa, outoa kyllä, työnteko. Työ vie ajatukset hetkeksi muualle, eikä tule tarkkailtua koko ajan omia tuntemuksiaan. Mutta kyllä monena aamuna on vähintään puolipakolle pitänyt nousta sängystä ylös. Menen kuitenkin töihin sillä asenteella, että teen mitä jaksan. Ja joka päivä jaksan tehdä jotain kuitenkin. Mulla on onneksi työ, jota voin välillä tehdä vähän kevyemmällä otteella.

Pakota itsesi tekemään välillä jotain. Ei oo helppoa, mutta joku pieni puuhastelu voi auttaa.

Jos ei ala parin viikon sisään yhtään näkymään tunnelin päässä valoa, mene lääkärille ja keskustelkaa lääkityksen lisäämisestä tai vaihdosta. Vaihtoehtoja on paljon, eikä kaikki käy kaikille. Kokenut lääkäri löytää sulle kokeilemalla parhaan lääkkeen.

Selviät tästä vielä! Masennuksesta toivutaan yleensä hyvin, vaikka se voi viedäkin aikaa.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 11:25"]

Tsemppiä... Täälläl sama, paitsi että minulla ei ole, eikä ole koskaan ollut, yhtään kaveria eikä ystävää, enkä harrastuksiinkaan voi mennä kun on sosiaalisten tilanteiden fobia ja paniikkihäiriö niin pahat. Lääkityksestä ja terapiasta olen luopunut vuosia sitten, kun ei niistä ollut mitään hyötyä, lääkkeistä kyllä sivuvaikutuksia. 

Olen siis kärsinyt masennuksesta jo 20 vuotta. Nyt nelikymppisenä alkanut jotenkin tottua, en enää oikein jaksaisikaan mitään muuta, en enää kaipaa esim. ihmissuhteita tai tekemistä. Yllättäen kun kaipaus muunlaiseen on loppunut, olen kohtuullisen tyytyväinenkin elämääni, jossa ei ole oikeastaan mitään sisältöä tai tekemistä.

[/quote]

Voi kuinka ymmärrän sinua, olen päätynyt ihan samaan. :) Viimeksi tänä aamuna päähän pälkähti toteamus, että minulla ei ole energiaa ihmissuhteisiin, ja siksi niitä ei ole.  Olen siis kohtuullisen tyytyväinen olooni ja elämääni, vaikka se ehkä näyttää ulkopuolisesta hyvinkin tylsältä. Tämmöistähän se on vanhuksillakin, parempi kun oppii luopumaan ajoissa. Nyt riittää, että jaksaa suoriutua päivän askareista ja vähän ulkoilla. Mukavaa kevättä sinulle!

Et ole yksin.
Voimia