Median luomat kauhukuvat äitiydestä, kertokaa positiivisia asioita!
Olen siinä iässä ja elämäntilanteessa että pitäisi tehdä päätös perheenlisäyksen yrittämisestä. Olen aina ajatellut että joskus sitten, en siis ole koskaan pitänyt itseäni velana. Nyt kun se "joskus sitten" on käsillä, tuntuu ajatus todella ahdistavalta.
Tuntuu, että jokapaikassa uutisoidaan vain väsyneistä äideistä, äidit tappavat lapsiaan, eivät jaksa, parisuhde kärsii, ero tulee, loputon väsymys, tekisi mieli kävellä rekan alle.. mun silmät näkevät joka puolella näitä kertomuksia! Olen taipuvainen ahdistukseen ja paniikkihäiriöön muutenkin, joten nämä jutut todella ahdistavat minua. Elämäni, parisuhteeni ja taloudellinen tilanne on muuten täysin kunnossa ja olisin varmasti erittän hyvä äiti..mutta pelkään yli kaiken että sekoan ja teen jotain kamalaa mahdollisille lapsilleni. Enhän voi etukäteen tietää millaista se elämä sitten on.
Kertokaa siis niitä positiivisia juttuja jälkikasvusta, miksi niin moni haluaa lapsia? Millä pääsen eroon näistä peloistani??
Kommentit (33)
Mitä enemmän sä sitä mietit, sitä ahdistavammaksi se tulee. Kyllä sä nyt olet elämässäsi vauvoja nähnyt ja voit ehkä aavistaa, kuinka suloinen oma vauva saattaa olla.
Elämään pitää luottaa. Jos vaan etukäteen mietit kauhujuttuja, et ikinä tee niitä lapsia. Eikä lapsia kyllä toisaalta mikään pakko ole tehdäkään.
Mulla oli ahdistavia tunteita vauvavuonna, ja oli kova kolaus joutua sopeutumaan ihan toisenlaiseen elämään kuin mitä ennen on viettänyt, lisäksi hormonit herkisti ja itkeskelin päivät pitkät maailman pahuutta. Aloin nauttia lapsesta ja äitiydestä toden teolla kun lapsi on yli 1,5 v. Luulen, että toi oli mulle sellaista kipuilua ja äidiksi kasvamisen vaikeutta ja toi "vaikea" aika meni lopulta nopeasti ohi. Jälkikäteen ajateltuna olis sillon pitänyt puhua noista tunteista enemmän, hakea apua ja osata suhtautua asioihin ohimenevinä ilmiöinä. Nähdä ihmisiä mahdollisimman paljon! Nyt äitiys on mahtavaa, kun olen vihdoin "kasvanut" rooliini eikä ahdista enää. Lapsi palkitsee. Mieti haluatko lasta niin paljon, että olet valmis käymään myös vaikeita aikoja läpi. Ja muista, että useimmilla ei tule näin vaikeita aikoja ollenkaan. Esim. oman ystäväpiirin otannalla 10 lapsen saaneesta naisesta 3:lla oli jonkin asteisesti vaikeaa vauva-aikana tai myöhemmin, ja näistä itse olin kaikkein vaikein tapaus!
Aamulla kun heräät siihen, että lapsi kömpii viereen ja sanoo "äiti, mä rakastan sua. Oot ihana." Se antaa tarkoitusta jatkaa väsyneetkin hetket.
Vauvani on nyt 6 kk enkä voisi olla onnellisempi. Herään joka aamu vauva kainalossa siihen, että toinen hymyilee mulle aurinkoisesti. Ihanaa <3 En osaa sanoin kuvailla, miten ihanaa on seurata vauvani kehitystä ja antaa hänelle rakkautta. En oo muutoin ollut ns. lapsi-ihminen, mutta oma lapsi on todellakin sen arvoista. Olisi kamala menetys, jos en olisi saanut kokea tätä. Lehtien jutut on ääripäätä. Lapsiarkeen mahtuu sekä hyvää että huonoa, kuten lapsettomaankin arkeen :)
Se hetki kun vauva ensi kertaa itse kömpii syliisi ja painautuu sua vasten ♡♡♡♡
Onhan se raskasta. Joudut sysäämään omat tarpeesi ja itsesi ja asettamaan jonkun muun tarpeet etusijalle. Kaikki menee jonkun muun ehdoilla.
Mutta se tunne, kun katsot omaa lastasi.. :) Nähdä, kuinka lapsi kehittyy ja oppii uutta. Se on ainutlaatuista.
Niin, pakkohan ei ole lapsia tehdä kun elämä on hyvää näinkin miehen kanssa kaksistaan. Mutta meillä (oman uskomukseni mukaan) on vain yksi elämä ja "pelkään" että jätän käyttämättä elämän suurimman mahdollisuuden mikäli ei lasta edes yritetä..eihän sitä etukäteen tiedä onnistuuko lapsen saanti edes. Mies olisi varmasti loistava isä ja hän on ilmoittanut haluavansa sitä mitä minäkin. Mikäli haluan lapsen, yritämme sitä mutta hän tyytyy elämäänsä ilmankin.
Mitä te muut, nyt lapsen saaneet mietitte ennen raskautumista? Onko lapsen saanti ollut juuri sellaista kuin odotittekin? Onko vauva ollut vauvakuumeen tulos vai enemmänkin järkiratkaisu?
Harmittaa, kun päässä pyörii vaan niitä negatiivisia asioita vaikka sukulaislapset ovatkin mielestäni aivan ihania ..muuten en lapsirakkaaksi itseäni luokittelisi. Saako apua helposti, mikäli kokee vauva-arjen liian raskaana tai ei vaan jaksa? Voihan se olla että oma lapsi on se maailman kiltein ja ihanin, mutta pessimisti ei pety...haluan varautua "pahimpaan".
Olen, vaikka typerältä kuulostaakin, todella kateellinen niille kenellä lapsi on ollut suurin toive ja vauvakuumeen tulos, koen että he ovat saaneet elämälleen todellisen täyttymyksen ja tarkoituksen! Ajattelen asiaa joka päivä, mutta en silti koe kärsiväni vauvakuumeesta..elämänmuutoksen tuomasta etukäteis-ahdistuksesta enemminkin.
Ap
Ap, näiden samoja mietteitä ja ahdistusta koen kuin sinäkin. Täytin juuri 37 ja pian pitäisi tehdä päätös suuntaan tai toiseen...
Elämä on useinmiten juuri niin vaikeaa kun siitä itselleen tekee. Jos on raskauden jälkeinen masennus siihen voi hakea apua. Jos mies ei auta, sen voi jättää. Jos tarvitsee ystävien ja sukulaisten apua sitä voi pyytää. Jos asuu liian kaukana tukiverkoistaan, voi muuttaa. Jos tarvitsee välillä vapaapäivän lapsistaa, sen voi itselleen järjestää. Jos tarvitsee siivousapua, sitä saa palkkaamalla. Jos rahat ei riitä kuusta toiseen, meillä on hyvä sosiaaliturvajärjestelmä jokaa suosii lapsiperheitä. Liäksi on leipäjonot ja kirpparit keksitty.
Mulla on ollut ihan lapsiperhearki, vaikka perheessä myös monivammainen lapsi. Suomessa saa apuja sekä viranomaisilta että ystäviltä, kun itse sitä osaa pyytää.
Minä en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, joten yllätti täysin miten ihana ja rakas oma vauva voi olla. Muutaman viikon ajan vauvan syntymän jälkeen olin onnellisempi kuin koskaan, ja kummasti sitä on jaksanut yöheräilyt ym. kun on kyse oman vauvan hyvinvoinnista. Jo ensimmäinen hymy sulatti sydämen, ja kaikki uudet asiat, lapsen kehittyminen ja uusien asioiden oppiminen; niitä on vaan aivan uskomattoman hienoa seurata.
Itse varauduin siihen että vauva olisi toella haastava koliikkilapsi, ja voi kuinka iloisesti yllätyinkään kun näin ei ollut, vaan vauva oli mitä helpoin ja suloisin tapaus. Ei kaikki ole pelkkää kauhukertomusta, vaikka raskastakin välillä todella on, ja helpommalla kyllä elämässä pääsee jos lapsia ei tee. Mutta ehkä juuri se että on kerrankin elämässään tehnyt asioita muunkin kuin itsensä hyväksi on tuonut elämään suurta nautintoa, sisältöä ja tyydytystä.
En minä läheskään joka päivästä äitiydessä nauti. Saatika joka hetkestä. On se silti ihan siistiä nähdä mitä tuosta omasta jälkeläisestä tulee aikuisena. Kiva jakaa elämänkokemuksia lapsen kanssa. En kuitenkaan hehkuta äitiyttä kenellekään, kyllä se pitää jollain tavalla tietää haluaako tätä pohjimmiltaan. Minä tiesin aina että haluan, en silti ole mikään äiti Teresa ja lapsi ei ole elämäni pääfokus. Hauskaa kun on perhe, näin sen muotoilisin.
[quote author="Vierailija" time="23.03.2015 klo 19:37"]
Minä en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, joten yllätti täysin miten ihana ja rakas oma vauva voi olla. Muutaman viikon ajan vauvan syntymän jälkeen olin onnellisempi kuin koskaan, ja kummasti sitä on jaksanut yöheräilyt ym. kun on kyse oman vauvan hyvinvoinnista. Jo ensimmäinen hymy sulatti sydämen, ja kaikki uudet asiat, lapsen kehittyminen ja uusien asioiden oppiminen; niitä on vaan aivan uskomattoman hienoa seurata.
Itse varauduin siihen että vauva olisi toella haastava koliikkilapsi, ja voi kuinka iloisesti yllätyinkään kun näin ei ollut, vaan vauva oli mitä helpoin ja suloisin tapaus. Ei kaikki ole pelkkää kauhukertomusta, vaikka raskastakin välillä todella on, ja helpommalla kyllä elämässä pääsee jos lapsia ei tee. Mutta ehkä juuri se että on kerrankin elämässään tehnyt asioita muunkin kuin itsensä hyväksi on tuonut elämään suurta nautintoa, sisältöä ja tyydytystä.
[/quote]
Ja se ei todellakaan sitten mene aina näin. Ei niillä lapsirakkailla, eikä niillä jotka ei koe itseänsä lapsirakkaiksi. Lapsi on jotain paljon enemmän kuin vauva-aika ja se hattara. Se on helvetinmoinen kasvatustyö, johon pitää haluta sitoutua. Parhaimmillaan ihmissuhde joka antaa paljon myös siinä vaiheessa kun lapsi on jo aikuinen.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2015 klo 22:11"]
Olen siinä iässä ja elämäntilanteessa että pitäisi tehdä päätös perheenlisäyksen yrittämisestä. Olen aina ajatellut että joskus sitten, en siis ole koskaan pitänyt itseäni velana. Nyt kun se "joskus sitten" on käsillä, tuntuu ajatus todella ahdistavalta.
Tuntuu, että jokapaikassa uutisoidaan vain väsyneistä äideistä, äidit tappavat lapsiaan, eivät jaksa, parisuhde kärsii, ero tulee, loputon väsymys, tekisi mieli kävellä rekan alle.. mun silmät näkevät joka puolella näitä kertomuksia! Olen taipuvainen ahdistukseen ja paniikkihäiriöön muutenkin, joten nämä jutut todella ahdistavat minua. Elämäni, parisuhteeni ja taloudellinen tilanne on muuten täysin kunnossa ja olisin varmasti erittän hyvä äiti..mutta pelkään yli kaiken että sekoan ja teen jotain kamalaa mahdollisille lapsilleni. Enhän voi etukäteen tietää millaista se elämä sitten on.
Kertokaa siis niitä positiivisia juttuja jälkikasvusta, miksi niin moni haluaa lapsia? Millä pääsen eroon näistä peloistani??
[/quote] itse en pelännyt edes saada vammaista lasta, olin todella riski-iässä, en ehtinyt pelkäämään sektiota kun tultiin kiireesti hakemaan naistenklinikalla. En oo tiennyt miten antoisaa aikaa on olla vauvan kanssa, sitten leikki-iät, koulu ikä ja murkku ikäkin meni suht kivuttomasti. Nyt huoletonnna, kasvatustyö on tehty.
Mietin osin samoja asioita ennen lapsen saamista. On ollut rankkaa lähinnä oman lapsuuden käsittelemättömien asioiden takia. Äitiys nostaa esiin muistoja ja asioita, joita ei tiennyt itsestään. En kuitenkaan kadu hetkeäkään. Oma lapsi on niin rakas ja ihme. On ihanaa nähdä maailma lapsen silmin, se miten uutta ja ihmeellistä kaikki on. Lapsi elää hetkessä ja siitä voi oppia niin paljon. Olen onnellinen ja moni pelko osoittautui myös turhaksi. Lapsi muokkaa vanhempaansa ja siinä on aina mahdollisuus kasvaa itse myös positiiviseen suuntaan.
Onhan sulla se mieskin. Älä rupea yksinhuoltajaksi parisuhteessa.
Ei sitä osaa oikeasti kuvailla sanoin miten uskomattomalta se oman lapsen saaminen tuntuu. En ole koskaan tuntenut tämmöistä rakkautta! Kun katson omaa lastani, se ihan oikeasti tuntuu sydämessä asti. Sitä on valmis tekemään mitä tahansa oman lapsensa vuoksi. En olisi koskaan uskonut miten upealta tämä tuntuu. Vauva on nyt 7kk, ja päivä päivältä rakastan häntä vain enemmän, vaikka joka päivä tuntuu ettei enää voi rakastaa enempää.
Olipas lohduttava kirjoitus ja tuntui kuin se olisi ollut itseni kirjoittama :) Mietin TÄYSIN samoja asioita ennen raskautta ja nyt raskauden aikana! Olen käynyt terapeutillakin juttelemassa asiasta. Joskus minut valtaa epätoivo juurikin sen takia että kaikkialla kuulee vain negatiivisia asioita vauva-ajasta. Ja minullakin on ollut mt-ongelmia. Toivottavasti kuitenkin uskallat yrittää raskautta! Minua hirvitti/hirvittää edelleen lmutta uskon että tämä on sen arvoista. Tsemppiä kesään!
Mun on kyllä pakko pilata tämä positiivinen keskustelu ja sanoa, että kaikista ei ihan oikeasti ole äideiksi. Niin kuin minusta. Minulla oli samanlaisia ahdistuksen tunteita kun olin raskaana, eivätkä ne ole väistyneet vieläkään vaikka on jo kaksi lasta ja vanhempi jo koulussa. En ole KOSKAAN tuntenut mitään valtavaa rakkautta lapsia kohtaan, minua ihan oikeasti ällöttää kun lapsi tulee sanomaan "rakastan sua", minä en tykkää että lapsi tulee halaamaan, en nauti äitiydestä YHTÄÄN!!! Sanotaan että se on vaivan arvoista, mutta ei ole. En tykkää asioista, joihin lapsen kanssa joutuu: vihaan puistoihin menemistä, mammajuttuja, vihaan vanhempainvartteja, vasukeskusteluja, seisomista jalkapallokentän reunalla, lasten kanssa leikkimistä, jatkuvaa vastuuta ja huolehtimista. En aina oikein edes ymmärrä, miten olen selvinnyt järjissäni kaikki nämä vuodet. Olen aika epäsosiaalinen, inhoan sitä pakkososiaalisuutta mikä lasten kautta monesti tulee elämään (juuri kerhot, päiväkodit, harrastukset ym), koen niistä ahdistusta ja paniikkia. Nauttisin elämästä paljon enemmän jos saisin vain käydä töissä ja levätä vapaa-ajat. Myönnän että olen todella huono äiti. Ja ennen kuin alatte paasaamaan että lapset pitäis huostaanottaa, niin hyvin olen kuitenkin hoitanut, ruokaa laittanut, läksyt katsonut ym. ja onneksi lapsilla on kunnollinen isä.
Mutta ap, mieti vielä. Minä en todellakaan allekirjoita että kaikki se kärsimys on vaivan arvoista tai että omaa lasta rakastaa ihan varmasti.
Minulla ei ollut ikinä vauvakuumetta ja minäkin siirsin päätöstä eteenpäin ajatuksella, että ehkä myöhemmin tai sitten ei. Odotin, että vauvakuume heräisi. Ikää alkoi kertyä, joten päätin punnita asiaa järkisyillä ja päädyin siihen että lasta yritetään saada. Meilläkin mies jätti harkinnan minulle, mutta kyllä hän suhtautui asiaan koko ajan myönteisemmin kuin minä. Järkeilin asian niin, etten halunnut jättää merkittävää elämänvaihetta elämättä. Sellaista, jonka miltei kaikki muut kokevat. Uskoin, että rakastan lastani ja että elämä kantaa.
Saatiin lapsi. Sitä ei voi sanoin kuvailla, miten se muuttaa maailmanjärjestyksen. Se on asia, jota en voisi katua. Lapsia tuli lisääkin, onneksi. Heti esikoisen synnyttyä tiesin, että tämä on oikein ja että näin kuuluu olla.
Jos av:ta on uskominen, niin ilmeisesti jotkut naiset katuvat lapsiaan. Itse uskon, että sitä esiintyy vain marginaalisesti ja ehkäpä sellaisten ihmisten kohdalla joilla on jotakin mielenterveydellisiä tai tunnepuolen ongelmia. Valtaosa meistä taviksista rakastaa lapsiaan kuin hullu puuroa ja suoriutuu heidän hoitamisestaan ihan hyvin, vaikka olisi vaikeuksiakin.
Tuo että pohdit asiaa, kertoo mielestäni sen että kaipaat perhe-elämää ja lapsen saamista. Älä turhaan odota enää vaan ryhdy toimeen. Oman lapsen saaminen on parasta elämässä.
Mikään ei ole niin ihanaa kuin oma lapsi <3 Omaa vauvaa voisi katsella ja nuuhkia loputtomasti, se lapsi on vain niin käsittämättömän rakas ja suloinen. Onnea vauvanhankintaan ja muista nauttia joka hetkestä, varsinkin esikoisen kanssa :) Toisen lapsen kohdalla se ei ole enää niin helppoa koska täytyy huomioida esikoinenkin, joka kuitenkin edelleen aivan yhtä rakas