Vain kova fyysinen rasitus tuo mulle kokemuksen "elossa olemisesta", pelkkä ajattelu ei koskaan anna samaa tunnetta

Ok.

Olen huomannut että fyysinen rasitus avaa tietyllä tavalla myös henkisesti eri väyliä, joihin ei pääse käsiksi muuten koskaan. Terv. Ap

Kova fyysinen rasitus ja seksuaalinen nautinto ovat lähellä toisiaan.

Minäkin pidän fyysisestä rasituksesta. Mutta en ole masokisti . Myös eri taiteet on hyväksi.

Mulla on ihan toisin päin.

Ajattelu ei sovi kaikille, eikä se kaikilta onnistu. Tulee mieleen 1800-luku, isännät vs orjat. Toinen noista hoiti ajattelun, toinen fyysisen raatamisen.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut että fyysinen rasitus avaa tietyllä tavalla myös henkisesti eri väyliä, joihin ei pääse käsiksi muuten koskaan. Terv. Ap

Se nyt on vaan endorfiinia. Saman kiksin saa amfetamiinilla jota kylläkään suosittele.

Olet siis addikti, jolle tavallinen elämä ei tuota riittäviä kokemuksia.

Siitä voi kyllä parantua kehittämällä muuta elämää sisällökkäämmäksi.

Kunnollinen pajauttelu saa aikaan ajattelun että elämässä on jotain järkeä. Alkoholilla en ihan pääse samaan ja siksi se on huono korvike.

Mullakin on muutamia tuttuja jotka himoliikkuvat. Ainoa ingelma on se, että he eivät ymmärrä sitä (olisiko juuri tämä ajattelun vähyys syynä?) että toisille tuollaisesta tulee vain huono olo. Luulevat ett äon lemassa joku taivas vain heille, eikä itseään fyysisesti rääkkäämätön pääse sinne koskaan, ja tästä syystä patistelevat toisiakin rääkkiin, ja säälittelevät kun "muute eivät tajua hyvän päälle". Autuaasti ovat ymmärtämättömiä he. Vertautuu esim. lempiruokaan, josta joku toinen ei tykkääkään. "ei voi olla mahdollista!! kyllä anjovislipeäkala on parasta mitä voi olla!! Et kyllä ymmärrä mistä jäät paitsi!!"

Itelle myös just päin vastoin. Fyysisten haasteiden ylittäminen ei tunnu hirvittävän haastavalta, pikemminkin tulee sellainen ”apinatkin tekee tän paremmin” -fiilis.

Mut penkissä on tilaa kaikille kukille 🙂

Minulle tuo kokemus tulee esimerkiksi tähtitaivaan alla, iltaruskon punatessa metsän puita, kimaltavilla keväthangilla...

Ei kannata ajatella, jos ei ole tottunut siihen (tuntematon).

Juu, ja hikiliikunta ei ole tuottanut ikinä minulle nautintoa saati vienyt mihinkään henkisesti korkeampaan olotilaan.

Mä oon aina ollut ajattelija joka vihaa liikuntaa, mutta nyt oon alkanu löytää ilon myös siitä. Oman kehon (ja myös mielen!) rajoja on jännittävää etsiä. En välttämättä harrasta repivää hikiliikuntaa, vaan esimerkiksi kiipeilyä, jossa nimenomaan testaan mieltäni, korkeat paikat kun pelottavat turvavälineistä huolimatta. Toinen lempilaji on uinti, rakastan vettä ja polveni kestävät sitä paremmin kuin esimerkiksi juoksemista.

Olin ennen aika inhottava, vähän jopa halveksin himoliikkujia, mutta nyt ymmärrän heitä. Parhaimmillaan liikunta on meditatiivista, ja se jos mikä on mielellekin hyväksi.

Olen myös valinnut tietoisesti nyt yli 50-vuotiaana aliarvostetun työn, siivouksen. Siinä saan rasittaa kehoani ja koen ihanat fiilikset kun selkää ja jalkoja jomottaa illalla. Palkanlaskijana turhauduin, istumista ja melko leppoisa työrytmi. Olin ihan energiat lukossa työpäivän jälkeen.

Onhan minua ihmetelty.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata ajatella, jos ei ole tottunut siihen (tuntematon).

Olen huomannut ajattelussa jo vuosia sitten huonon suorastaan pahan puolen. Kun ajattelee niin alkaa ihan liian herkästi vtuttamaan. 

Onko muilla tällaista että fyysisesti raskaan suorituksen jälkeen viimeistään seuraavana aamuna olo on kuin olisi tullut pahoinpidellyksi pesäpallomailalla tai pyörinyt kivikossa 100 kertaa ympäri, joka jäsen jäykkänä ja kipeänä?

Vaikka yrittää venytelläkin lihaksia, mutta silti ovat jännityksessä ja jumissa.

Vertyyhän ne siitä kun lähtee vaan liikkeelle, mutta aluksi on kyllä erittäin kankeaa eikä kannata tehdä mitään äkkiliikkeitä.

Tämän pieksetyn olon vuoksi en tykkää fyysisestä rasituksesta, vaikka mies olenkin.