Te, joilla aikuisia, perheellisiä lapsia

Nyt kun lapsilla on perheet, emme tue heitä sillä tavoin rahallisesti, että antaisimme käteistä tai laittaisimme tilille rahaa. Sen sijaan olemme ostaneet matkoja lahjaksi ja ottaneet siksi aikaa lapset hoitoon tai matkustaneet itse lastenlasten kanssa.

Koska en tiedä, mitä sinulle on tapahtunut, niin vaikea on vastata, kuinka itse toimisimme vastaavassa tilanteessa. Jos tulisi esimerkiksi avioero ja lapsemme tarvitsisivat väliaikaista rahallista tukea, auttaisimme varmasti. Olemmehan olleet mm.takaajina lastemme ensimmäisissä asuntolainoissa.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/970

Meillä mies oli noin 8 kk työtön ja sitten siitä 4 kk:n päästä sairastuin vakavast ja jouduin kuukaudeksi sairaalaan. Tuona aikana vanhempani olivat erittäin suurena apuna ja tukena, kävivät katsomassa sairaalassa ja hoitivat lapsia, toivat ruokaa jne. Myös appivanhemmat kävivät sairaalassa pari kertaa ja ottivat lapset yökylään. Molemmat "vanhukset" ovat kuusikymppisiä, osaaikaeläkeläisiä/kokonaan eläkkeellä, terveitä ja vakavaraisia, ehkä jopa varakkaita.

Nyt on tuosta sairaalareissusta jo aikaa puolisen vuotta, ja viimeiset 4 kk on ollut perheellämme rankkaa ihan taloudellisestikin mutta myös henkisesti, kun sopeutuminen arkeen on ottanut voimille ja mies on nyt osoittamassa masennuksen oireita. Koen vanhempieni ja erityisesti appivanhempieni suhtautumisen aika kylmänä. Soittavat ja kysyvät vointia, päivittelevät rankkuutta mutta eivät tarjoa apua, ei hoitoapua eikä taloudellista apua. En voisi ikinä pyytää emmekä ole siinä tilanteessa, että suorastaan tarvitsisimme apua vaan ennemminkin siinä tilanteessa, että niukin naukin selviämme laskuista ja arjesta. Koen, että olisi nöyryyttävää vinkua tukea kun olemme aikuisia ja perheellisiä itsekin ja kun isovanhemmat vihdoin voivat nauttia työnsä hedelmistä. Silti tuntuu pahalta, etteivät he ymmärrä vaikeuksiamme tai eivät välitä. Esim. mielestäni ele olisi tärkeä, joku päivä esim. eläkkeellä oleva anoppi voisi ottaa lapset kylään ja viedä vaikka hampurilaiselle ja saisin nukkua pois työstressiä. Pari tuntia olisi ihan luksusta. Tuntuisi myös kivalta, jos joku kysyisi, sujuuko kaikki taloudellisesti. En kaipaa raha-apua vaan ihan tuota kysymystä, sitä, että ymmärtävät, että me voisimme tarvita apua.

Vai onko niin, että valitan turhasta, koska ovat jo auttaneet paljon heti kriisin alettua?

Ap

Sen olen elämäni aikana oppinut, että puhuminen kannattaa. Mitään et menetä, jos kerrot vanhemmillesi ja appivanhemmillesi millaista teillä on nykyään ja esität myös toiveen lasten pääsystä isovanhempien hoivaan, jotta voit itse levähtää.

Koska saitte paljon apua akuutissa vaiheessa, uskon että saatte nytkin, kun vain kerrotte miten hankalaa on.

Olemme pienituloisia, joten suora taloudellinen apu on vähäistä. Mutta saatan ostaa vauvalle vaippapaketin, taaperolle ulkohaalarin jne. Kun leivon, vien nuoreen perheeseen leipomuksiani, jopa ruokaa. Tyttären kanssa käydään kahvilla, Ikeassa jne. ja minä maksan. Lainataan autoa.

Aina korostan, että lapsuudenkotiin saa soittaa jos tulee kysyttävää tai hätä, mitään ei tarvitse hävetä. Aina autetaan jos voidaan. Lapsenlapset ovat aina tervetulleita kylään, yöksi otan n. yhtenä viikonloppuna kuukaudesta.

Mutta koskaan ei ole ollut kyllä puhetta onko apumme riittävää. Lastenhoidosta olen joskus sanonut, että päiväkotityöni takia en jaksa kovin paljon useammin.

Ikävä kyllä, pitkään kestävät sairastelut ja kriisit aiheuttavat sairastuttavat ympäristöäänkin, kuten miehesi on alkanut kokea masentuneisuutta. Myös appivanhempasi saattavat olla vaarassa sairastua kun ovat noin läheisiä ja jotta he pystyvät pitämään itsensä terveinä, heidän on pidettävä pieni hajurako teihin. He eivät ilmeisesti ole kuitenkaan mitään ammattilaisia joilla on valmiudet pitämään "työt töissä".

He ovat jo auttaneet suuresti teitä, oletteko muistaneet kiittää heitä kunnolla? Ja vaikka olisittekin, seuraavan kerran kun näätte, halaa tiukasti ja kiitä taas.

Oma äitini murehtii vähän liikaakin helposti, joten en kasaa kaikkea hänelle vaan olen antanut itseni ammattilaisten hoidettavaksi. Ammattilaisille, vaikka viihtyvätkin kanssani, olen vain asiakas jonka takia ei tarvitse yöunia menettää ja hyvä niin. He saavat rahallisen korvauksen siitä mitä tekevät hyväkseni, äitini ei oikeastaan saisi mitään, paitsi pahimmillaan masennuksen. Olen kiitollinen mitä hän on tehnyt hyväkseni ja osoitan sitä mutta myös tiedän paljonko voin häntä kuormittaa ilman että hän sairastuu itse.

Ymmärrän ajatuksen siitä, että on pidettävä väliä, jotta ei itse sairastu. Ja toisaalta en oikein hyväksy avun ruinaamista tai jatkuvaa apuakaan. Siksi on vaikea ottaa asia puheeksi, kun selviydymme kyllä, toistaiseksi. Ja meitä on tosiaan autettu, appivanhemmat ovat auttaneet suuresti miestä, kun mies oli nuori aikuinen.

Ehkä tämä "katkeruus" kumpuaa siitä, kun seuraan tuttavaperheen arkea ja isovanhempien apua. Näin ei saisi tehdä, mutta tuntuu että saavat apua, tukea ja kaikkea mahdollista, vaikka ovat terveitä, hyvin toimeentulevia ja onnellisia. Toisaalta isovanhemmat - ja erityisesti appivanhemmat - matkustavat paljon, käyvät tansseissa, harrastavat urheilua, seuratoimintaa ja ovat kiireisiä eläkeläisiä, onnellisia ja energisiä. Tuota taustaa vasten on vaikea kuvitella, että voimat meidän perheemme kestämiseen olisivat lopussa. Esim. miehen veljlen lapsia hoidetaan ihan viikottain mutta jostain syystä meidän lapsia ei, koska näin ei tehty ennen sairastumistakaan. Juuri tämän takia välillä toivon, että tulisivat hakemaan lapsia tunninksi tai pariksi jonnekin, koska koen, että voivat sen tehdä, kun tekevät näin myös toisille lastenlapsille. Eli siis jaksavat mutta eivät vain halua, koska se aika, mitä on varattu lastenlapsia varten, kuluu näille lastenlapsille.

Omat vanhempani eivät varmaan jaksakaan. Äitini äiti on sairaalassa, joten sieltä ei riitä ehkä enää voimia.

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä haluaisin, mutta toivoisin molemmilta isovanhemmilta konkreettista huolta, siis sitä, että kysyttäisiin, miten pärjäämme ja onko vaikeaa ja ehkä voitaisiin yhdessä miettiä, miten asiat voitaisiin järjestää toisin. Esim. kun olin sairaalassa ja mies oli ehdottanut, että voisimme hankkia siivoojan, niin anoppi oli kieltänyt, kun hän voi sitten auttaa ja muutenkin varmasti rahat ovat lopussa meiltä (niin kuin nyt ovatkin). Nyt ei enää puhuta sanaakaan siivoojasta tai siivoamisavusta. Ei kysytä, jaksatteko aivan kuin pelkäisivät, että vastaus on kielteinen ja sitten olisi pakko joko kuunnella tai jopa ehkä tarjota apua ja se taas ei sovi siihen mukavaan ja leppoisaan elämään, minkä ovat itselleen luoneet. Olemme ns. ruma tahra muuten kauniissa elämässä ja anoppi ei ollut kertonut edes siskolleen sairastumisestani, kun ei ole kiva kertoa tuollaisista asioista. Kaiken pitäisi olla niin helppoa ja onnellista vaan.

Jatkan vielä että myös miehen sisko tarvitsisi apua elämäänsä ihan vain siksi, että on joutunut pätkätöihin vauvalomien jälkeen. On maininnut meillekin monta kertaa huonosta rahatilanteestaan (toivottavasti tajuaa, että meilläkin on vaikeaa). Appivanhemmat eivät ole auttaneet häntäkään. Välillä kyllä puhuvat siitä miten kustantavat meidät kaikki etelään, mutta miehen sisko kerran puuskahti tähän, että kunhan nyt saataisiin edes lapselle välikausihaalari. Anoppi sitten osti lapsen synttärilahjaksi haalarin (ei kertonut, että aikoo näin tehdä, joten haalari oli jo hankittu).

Koko pointti siis on se, että koen tarvitsevani henkistä tukea ja sitä on vaikea pyytää suoraan. Sitä vain joko saa tai ei saa.

Ap