Surettaako aikuisen lapsesi yksinäisyys ja parisuhdettomuus?
Minua surettaa. Oma tytär on yksinäinen ja aina on kova huoli hänestä. Mites teidän lapset?
Kommentit (27)
Poikani ei tee muuta kuin pelaa tietokoneella. Ei välitä ihmissuhteista ja on aina asunut yksin pienessä yksiössään. Ehkä tuo on se elämä, minkä hän on itselleen sitten vain halunnut?
Tyttärelläni ei ole ystäviä mutta onneksi hänellä on sentään miesystävä niin saa ainakin seksiä
Käy töissä, harrastaa, tapaa perhettään ja kavereita.
Opiskelee, harrastaa, tapaa perhettään ja kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Poikani ei tee muuta kuin pelaa tietokoneella. Ei välitä ihmissuhteista ja on aina asunut yksin pienessä yksiössään. Ehkä tuo on se elämä, minkä hän on itselleen sitten vain halunnut?
Peliympäristössä niitä kavereita on ympäri maailman.
Vierailija kirjoitti:
Käy töissä, harrastaa, tapaa perhettään ja kavereita.
Opiskelee, harrastaa, tapaa perhettään ja kavereita.
Eli ei ole yksinäinen, paitsi jos ihmissuhteet ovat kuraa.
Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana heidän elämässään. Poika rakasti juosta nurmikolla perhoshaavin kanssa ja auttoi kesän lopussa äitiään keräämään pihan viinimarjapensaat tyhjiksi. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyn kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa juoda kaakaota koulun jälkeen ja matkustaa Luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Tuli vuosi kun poika aloitti lukion, yläasteella hän oli vielä saanut katsella sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Pojasta tuli kuitenkin aikuistuessaan hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta se tuntemamme iloisempi poika oli kadoksissa. Olimme huolissamme... Toivoimme että armeija vuosi miehistäisi poikaa ja opiskelemaan lähtö toisi uusia kuvioita... Poika pääsikin ensimmäisellä haulla opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, tapahtui romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Raskas työ, pieni palkka, kahden lapsen yh, vuokra-asunto, ei autoa, ei varallisuutta. Surullista nykypäivää. Autan parhaani mukaan aina kun voin. Lasten isä vieläpä kaiken päälle juoppo. Jätti työnsäkin ja ryyppää.
Monilla kuitenkin vielä huonomminkin.
Vierailija kirjoitti:
Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana heidän elämässään. Poika rakasti juosta nurmikolla perhoshaavin kanssa ja auttoi kesän lopussa äitiään keräämään pihan viinimarjapensaat tyhjiksi. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyn kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa juoda kaakaota koulun jälkeen ja matkustaa Luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Tuli vuosi kun poika aloitti lukion, yläasteella hän oli vielä saanut katsella sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Pojasta tuli kuitenkin aikuistuessaan hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta se tuntemamme iloisempi poika oli kadoksissa. Olimme huolissamme... Toivoimme että armeija vuosi miehistäisi poikaa ja opiskelemaan lähtö toisi uusia kuvioita... Poika pääsikin ensimmäisellä haulla opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, tapahtui romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Ei ole ensimmäinen kerta, kun luen tämän oudon tarinan.
Mistä tiedät että tyttäresi on yksinäinen? Ei parisuhde ole kaiken mitta. Itse olen ollut sinkkuna lähes koko aikuisikäni, enkä todellakaan ole tuntenut oloani yksinäiseksi ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Viihdyn itsekseni, muiden kanssa seurustelua olisi tarjolla vähän liikaakin. Yli kolmekymppiseksi asti vanhempani jaksoivat kysellä seurustelustani, mutta se on onneksi jäänyt jo vuosia sitten. Olen oikein onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tällä hetkellä pahin ongelmani on koukuttuminen av-palstaan.
M45
Mua taas yksinäisenä sinkkuna ahdistaa enemmän tuo vanhempien huoli ja heiltä tuleva paine pariutua kuin se varsinainen parisuhteen puuttuminen. Olisin varmaan ihan iloinen sinkkuna jos ei koko ajan saisi tuntea läheisten tai yhteiskunnan osalta että on jotenkin viallinen kun ei ole kumppania tai perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Mua taas yksinäisenä sinkkuna ahdistaa enemmän tuo vanhempien huoli ja heiltä tuleva paine pariutua kuin se varsinainen parisuhteen puuttuminen. Olisin varmaan ihan iloinen sinkkuna jos ei koko ajan saisi tuntea läheisten tai yhteiskunnan osalta että on jotenkin viallinen kun ei ole kumppania tai perhettä.
Miksi kuvittelet, että saisit olla sellainen kuin haluat?
Tietenkin surettaa. Oma tyttöni on vasta teini, mutta kovin itsenäinen ja kaveriton. Pelottaa, että hänestä tulee yksinäinen ikisinkku.
Mä olin käytännössä sinkku 34-vuotiaaksi. Mun parisuhteettomuus ja lapsettomuus oli mun äidille suurempi ongelma kuin mulle. Siitä jaksoi jaaritella, myös mulle, että eikö ole tylsää? No, ei ollut.
Nyt äitini mielestä mulla on "oikea elämä", kun tapasin miehen, puolen vuoden jälkeen olin raskaana ja ensimmäisen vauvan jälkeen tuli toinenkin vauva vähän yli vuoden ikäerolla, kerrostaloasuntokin vaihtui omakotitaloksi.
Ainakin äitini sai kommenteillaan nuoremman itseni tuntemaan vahvaa epäonnistumisen tunnetta, vaikka oli itseasiassa varsin tyytyinen elämääni, vaikka en parisuhteessa ollutkaan.
Minun tytär on kovin yksinäinen. Hän on myös työtön ja käy viikottain terapiassa. Miesystävä käy viikonloppuisin ja matkustelee ulkomaille noin kerran kuukaudessa. En tiedä oikein miten voisin auttaa häntä, kaikkea on kokeiltu.
Surettaa. Hän ei vissiin itse tajua edes surra. Ajattelee, että sosiaaliset suhteensa ovat ihan ok. Mun nuoruudessa alkoi jo kaikki kaverit kattelemaan, ellei tyyliin täysi-ikäisenä ollut kumppania ja auttamaan asiassa. Silloin ei ollut mitään someja ja nettejä. Se aktiivinen meneminen varmasti yhdisti ihmisiä helpommin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin käytännössä sinkku 34-vuotiaaksi. Mun parisuhteettomuus ja lapsettomuus oli mun äidille suurempi ongelma kuin mulle. Siitä jaksoi jaaritella, myös mulle, että eikö ole tylsää? No, ei ollut.
Nyt äitini mielestä mulla on "oikea elämä", kun tapasin miehen, puolen vuoden jälkeen olin raskaana ja ensimmäisen vauvan jälkeen tuli toinenkin vauva vähän yli vuoden ikäerolla, kerrostaloasuntokin vaihtui omakotitaloksi.
Ainakin äitini sai kommenteillaan nuoremman itseni tuntemaan vahvaa epäonnistumisen tunnetta, vaikka oli itseasiassa varsin tyytyinen elämääni, vaikka en parisuhteessa ollutkaan.
No näin ihan toisesta äidistä kiva tavallaan kuulla, että ei tarvitse olla niin huolissaan, mitä ehkä olen. Kyllähän minun nuoruudessani oikeasti oltiin aika huolissaan, jos ihminen oli vaikka 16, eikä vielä suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin käytännössä sinkku 34-vuotiaaksi. Mun parisuhteettomuus ja lapsettomuus oli mun äidille suurempi ongelma kuin mulle. Siitä jaksoi jaaritella, myös mulle, että eikö ole tylsää? No, ei ollut.
Nyt äitini mielestä mulla on "oikea elämä", kun tapasin miehen, puolen vuoden jälkeen olin raskaana ja ensimmäisen vauvan jälkeen tuli toinenkin vauva vähän yli vuoden ikäerolla, kerrostaloasuntokin vaihtui omakotitaloksi.
Ainakin äitini sai kommenteillaan nuoremman itseni tuntemaan vahvaa epäonnistumisen tunnetta, vaikka oli itseasiassa varsin tyytyinen elämääni, vaikka en parisuhteessa ollutkaan.
No näin ihan toisesta äidistä kiva tavallaan kuulla, että ei tarvitse olla niin huolissaan, mitä ehkä olen. Kyllähän minun nuoruudessani oikeasti oltiin aika huolissaan, jos ihminen oli vaikka 16, eikä vielä suhteessa.
Kasvoitko jossain Lähi-Idässä?
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin surettaa. Oma tyttöni on vasta teini, mutta kovin itsenäinen ja kaveriton. Pelottaa, että hänestä tulee yksinäinen ikisinkku.
Olisin huolissani jos olisi epäitsenäinen, riippuvainen ja avuton. Kavereita voi löytyä kun lähtee opiskelemaan. Aika yleistä että silloin löytyy ne samanhenkiset vasta.
Olen 46v homo. Isääni eivät koskaan kiinnostaneet asiani niin paljon että olisi miettinyt miksei minulla ole koskaan ollut tyttöystävää. (Ei kyllä ollut poikaystävääkään ettei sen puoleen. En osaa olla ihmisten seurassa ja siitähän olen saanut kärsiä niin koulussa, työelämässä kuin suhderintamallakin.)
Äitiäni taas kiusasi asia kovastikin. Luuli että olen jotenkin jälkeenjäänyt enkä ymmärrä mitä naisen kanssa tehdään. Yritti sitten valistaa minua tyyliin "että se k*rpä pannaan p*lluun...". Aivan näillä sanoilla. Kun käskin olemaan hiljaa ja että hyi helv mitä oikein puhut niin tiuskaisi vaan että pakkohan hänen on kun ei aikuinen mies (mitä olin mielestään ollut noin 15-vuotiaasta lähtien) yritä itse mitään. Aikuiselle myös saa ja pitääkin puhua asioista oikeilla nimillä.
Äitini joi itsensä hautaan kun olin 34-vuotias ja isä kuoli viime vuonna. Olin kyllä ollut -ja olen yhä- naimisissa miehen kanssa. Eipä saanut ukko koskaan tietää olevansa appi.
Aviomieheni on oikeastaan ainut ihmiseni. Ystäviä ja kavereita ei ole eikä tule.
Surettaa kyllä. Myös työpaikan löytymisen vaikeus koulutuksesta huolimatta.