mulla on kaikki hienosti, mutta masentaa

Tai ainakin luulen, että seon masennusta.

Mulla on siis oikeasti kaikki todella, todella hyvin. On mukava mies, jonka kanssa yhteisiä harrastuksia. On lapsi, joka kohta 18 täyttäessään näyttää vähitellen - pitkän sairauden ja paljojen ongelmien jälkeen - siirtyvän ihan onnelliseen aikuisuuteen. On suhteellisen hyvä taloudellinen tilanne, töissä esimies tarjosi palkankorotusta koska olen vaan niin hyvä - ja kyllä mä paljon töitä teenkin. Sieltä täältä kolottaa, mutta lääkärit ei mitään vaivaakaan löydä, joten suurin piirtein olen tervekin.

Mutta jotenkin on vaikea pysyä innostuneena tai tyytyväisenä mihinkään. Olen jo pitkään ollut väsynyt - mulla on oikeasti paljon töitä ja se lapsi on ollut kymmenkunta vuotta enemmän tai vähemmän sairas ja siksi vaativa. tarvitsen noin 10 tuntia unta päivittäin, enemmänkin voisin nukkua, kun vaan olisi aikaa. Alkuun ajattelin, että kyllä se menee ohi, kun kesäloma. No ei mennyt. Viime vuonna yhdistin parin kuukauden ulkomaankomennuksen ja sen perään piakkoin kesäloman ja sitten menikin pari kuukautta tosi hienosti, kunnes isäni kuoli viime syksynä. Se tapahtui ihan yllättäen ja kauniisti eikä siihen liittynyt mitään tuskaisaa tai hirveää, vaikka se olin minä joka löysin isäni, mutta jotenkin sen jälkeen kaikki on taas ollut aika latteaa. Välillä tulee toki ilo ja innostus. Se kestää parhaimmillaan puolikin päivää.

Olen alkanut pelätä, että mitä jos en selviäkään. Olen alkanut kantaa mukana  yhtä opamoksia - lääkäri määräsi niitä kun lapsella oli viimeiset isot ongelmat: en koskaan ole syönyt yhtään pilleriä, kun en silloin uskaltanut ja oli pakko pysyä toimintakuntoisena, mutta jotenkin sen mukanaolo nyt tuo sellaisen tunteen, että jos en jaksakaan niin voin sammuttaa maailman vähäksi aikaa. Mulle nousee myös samanlaisia tunteita kuin peruskoulussa koulukiusattuna. Mietin, että ihmiset pitää mua ihan luuserina, että sanon ja teen jotain hölmöä, että oikeastaan ois parempi pysyä vain kotona itsekseen.

Mitä tälle kannattaisi tehdä?