Lue keskustelun säännöt.
Kunpa tästä oman lapsen kuolemasta pääsisi joskus yli!
12.12.2021 |
Siitä on nyt aikaa kaksi vuotta, kun minun ja mieheni tytär menehtyi liikenneonnettomuudessa vain 13-vuotiaana. Hän oli ainoa lapsemme. Ensimmäinen vuosi oli aivan hirveä, mutta toinen on ollut vielä hirveämpi. Edes lähestyvä joulu ei auta asiaa. Kaipaus ja tuska eivät kai lopu koskaan. Saan mieheltäni runsaasti tukea ja apua, mutta silti tunnen sisimmässäni, että tämä vie minut vielä ennenaikaiseen hautaan. Sinä, joka olet kokenut vastaavaa, miten jaksat päivästä toiseen? N46
Kommentit (34)
Nukke lohduttaa aidosti kirjoitti:
Hanki itsellesi nukke. Nukke ei valita eikä vaadi mitään. Voit hyvin vetää nukkea tukasta ja kohdistaa häneen väkivaltaa. Päätä voit hakata seinään ja silmät voit repiä nukelta päästä siltikään nukke ei valita. Järjestä nukelle ristiäiset ja piirrä nuken otsaan musta risti alaspäin.
Nukkekortti käytetty jo kahdesti, joten eiköhän se riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yrittänyt ajatella, että lapseni ei haluaisi minun surevan niin paljon. Varmaan hän olisi halunnut, että pystyn jatkamaan elämääni normaalisti ja iloitsemaan asioista. Yritän myös edistää omassa elämässäni niitä asioita ja arvoja, jotka lapselleni olivat tärkeitä.
En ehkä osaa auttaa, vaikka haluaisin. Tietysti lapsi haluaisi, että elät terveenä ja koet onnellisuutta, kuten aiempi sanoi. Se ei tarkoita, että päästäisit irti lapsen muistosta tai suremisesta. Onko teillä lemmikkiä? Ei lapsen korvikkeeksi, mutta hoivaaminen voi auttaa joitakin. Ei ole sattumaa, että on olemassa terapiakoiria. Onko sinulla läheisiä sisaruksia? Suvun tuki voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt oikein usko että kukaan kertoisi täällä noin tarkkaan. 13-vuotiaita ei edes kuole liikenneonnettomuudessa joka vuosi.
Ei siitä koskaan varmasti yli pääsekkään. Suru vain muuttaa muotoaan ja siihen tottuu pikkuhiljaa. Voi mennä vielä pitkään valitettavasti. Osanottoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt oikein usko että kukaan kertoisi täällä noin tarkkaan. 13-vuotiaita ei edes kuole liikenneonnettomuudessa joka vuosi.
Jotkut muuttavat yksityiskohtia, niin ettei kukaan voi tunnistaa.
Vierailija kirjoitti:
Osanotto teille suureen suruun.
Sieltä se pilvenreunalta teidän tytär kattelee isiä ja äitiä enkelinä.
isä ja äiti enkeleitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani, jos olen väärässä, mutta epäilen provoksi. Nimittäin kukaan lapsensa oikeasti menettänyt ei edes odota tai toivo pääsevänsä surunsa yli. Yleensä pidetään loukkaavana, kun muut kuvittelevat, että suru menisi ohi. Suru on kaikki, mitä lapsesta on jäljellä, ei siitä edes haluta päästää irti. Silti elämällä on taipumus jotenkin jatkua.
Kyllä niitä on sellaisia ihmisiä jotka tulee sanomaan että mitä sinä nyt enää suret, siitähän on aikaa jo niin ja niin paljon että elämän pitää jatkua.
Kyllähän elämä jatkuu, vaikka suru onkin siinä mukana.
Suru on yksi rakkauden ilmenemismuoto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä usko että aloitus on totta.
Hiljalleen pahimmasta surusta on terävimmät särmät hioutuneet vähemmän viiltäviksi. Sattuu edelleen, toisinaan sielua raastaa hirvittävä ikävä. Itken jo vähemmän, mutta kyyneleitä riittää lähes joka päivälle. Menin rikki, elämästäni häipyi pois suurin ilo ja kirkkain valo. Hyväksyn sen, ettei minusta tule ehjää, menen siipirikkona, mutta eteenpäin kuitenkin. Oman uskoni mukaan, hetki jolloin taas nähdään, on jo viisi vuotta lähempänä.
Surulla ei ole parasta ennen -päiväystä. Surkaa, kaivatkaa ja itkekää niin kauan kuin siihen on tarvis, vaikka se kestäisi elämänne loppuun asti. Siinä ei ole mitään hävettävää tai moitittavaa. Halatkaa myös toisianne paljon, se on yllättävän voimaannuttavaa.