Kunpa tästä oman lapsen kuolemasta pääsisi joskus yli!
Siitä on nyt aikaa kaksi vuotta, kun minun ja mieheni tytär menehtyi liikenneonnettomuudessa vain 13-vuotiaana. Hän oli ainoa lapsemme. Ensimmäinen vuosi oli aivan hirveä, mutta toinen on ollut vielä hirveämpi. Edes lähestyvä joulu ei auta asiaa. Kaipaus ja tuska eivät kai lopu koskaan. Saan mieheltäni runsaasti tukea ja apua, mutta silti tunnen sisimmässäni, että tämä vie minut vielä ennenaikaiseen hautaan. Sinä, joka olet kokenut vastaavaa, miten jaksat päivästä toiseen? N46
Kommentit (34)
Ei siitä pääsekään. Suru muuttaa muotoaan, mutta se ei koskaan katoa.
Virtuaalihali täältä, joka on kokenut saman 10 vuotta sitten, tosin eri tavalla. Meillä kävi niin päin, että mieheni meni enemmän rikki kuin minä. Hänelle tuli pitkiä masennusjaksoja, joina hän ei olisi halunnut elää. Minä kiskoin häntä ylös suosta parhaan kykyni mukaan. Niin paljon on mieheni itkenyt, että niillä kyyneleillä olisi täyttänyt valtameren. Kyllä minäkin olen surrut ja itkenyt, mutta vähemmän.
Olen todella pahoillani, jos olen väärässä, mutta epäilen provoksi. Nimittäin kukaan lapsensa oikeasti menettänyt ei edes odota tai toivo pääsevänsä surunsa yli. Yleensä pidetään loukkaavana, kun muut kuvittelevat, että suru menisi ohi. Suru on kaikki, mitä lapsesta on jäljellä, ei siitä edes haluta päästää irti. Silti elämällä on taipumus jotenkin jatkua.
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani, jos olen väärässä, mutta epäilen provoksi. Nimittäin kukaan lapsensa oikeasti menettänyt ei edes odota tai toivo pääsevänsä surunsa yli. Yleensä pidetään loukkaavana, kun muut kuvittelevat, että suru menisi ohi. Suru on kaikki, mitä lapsesta on jäljellä, ei siitä edes haluta päästää irti. Silti elämällä on taipumus jotenkin jatkua.
Kyllä niitä on sellaisia ihmisiä jotka tulee sanomaan että mitä sinä nyt enää suret, siitähän on aikaa jo niin ja niin paljon että elämän pitää jatkua.
Surusta ei pääse yli, eikä ole edes tarkoituskaan. Aikaa myöden sen kanssa oppii elämään. Virtuaalihalaus sinne.
Vierailija kirjoitti:
Virtuaalihali täältä, joka on kokenut saman 10 vuotta sitten, tosin eri tavalla. Meillä kävi niin päin, että mieheni meni enemmän rikki kuin minä. Hänelle tuli pitkiä masennusjaksoja, joina hän ei olisi halunnut elää. Minä kiskoin häntä ylös suosta parhaan kykyni mukaan. Niin paljon on mieheni itkenyt, että niillä kyyneleillä olisi täyttänyt valtameren. Kyllä minäkin olen surrut ja itkenyt, mutta vähemmän.
Itkettekö yhdessä vai erikseen?
Vanhempien pahin painajainen. Hyvä, että olette kuitenkin kumpikin vielä hengissä. Jos minulle kävisi noin, en jaksaisi enää elää. Tuollaista kohtaloa en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelle. Paljon voimia tähänkin päivään sinulle ja puolisollesi.
Minä tiedän miehen, joka menetti aikuisen poikansa Jyväskylän junaturmassa maaliskuussa 1998. Hän vanheni ihan muutamassa päivässä ainakin 20 vuotta.
Kyllä pääsette vielä yli sillä tavoin, että voitte kokea onnenhetkiä ja onnentunteita. Kaksi vuotta on aivan liian lyhyt aika, että se takaisi vielä mitään.
Suru on tunteiden kattorakenne jonka alla on useita tunteita jotka muuttavat muotoaan. Tämän surun (katto jonka alla tunteet ovat) ei tarvitsekaan kadota, lopulta sinne katon alle jäävät kauniit muistot kaipaus kiitollisuus , ja elämä jatkuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani, jos olen väärässä, mutta epäilen provoksi. Nimittäin kukaan lapsensa oikeasti menettänyt ei edes odota tai toivo pääsevänsä surunsa yli. Yleensä pidetään loukkaavana, kun muut kuvittelevat, että suru menisi ohi. Suru on kaikki, mitä lapsesta on jäljellä, ei siitä edes haluta päästää irti. Silti elämällä on taipumus jotenkin jatkua.
Kyllä niitä on sellaisia ihmisiä jotka tulee sanomaan että mitä sinä nyt enää suret, siitähän on aikaa jo niin ja niin paljon että elämän pitää jatkua.
Mitä moukkia!
Ap, sinulle on tapahtunut kauhea asia, ei siitä yli pääse. Sen kanssa oppii elämään niin, ettei tunne tuskaa koko ajan, ja oletan sinun sitä tarkoittaneenkin.
Aika auttaa, uusien asioiden etsintä ja elämänmuutos voivat myös olla avuksi. Enkä nyt tietenkään tarkoita, että pitäisi hävittää jäljet lapsesta, ei tietenkään - mutta elämän jatkuminen antaa MYÖS muuta ajateltavaa. Ei kukaan voi keskittyä vuodesta toiseen pelkkään suruun ja kaipaukseen, se sekoittaa pään.
Kuoleen lapsen vanhemmille on myös tukiryhmiä, voisiko se olla avuksi vai olisiko jo nyt parempi aktiivisesti pyrkiä eteenpäin surusta?
Ymmärtää hyvin että tuska ei haihdu pian. Tämä neuvo voi ärsyttää joitakin mutta entäs jos jätät ehkäisyn ja annat uudelle lapselle mahdollisuuden syntyä?
Moni on noin tehnyt. Kun liki 50v tulevat luomusti raskaaksi se voi olla totta sinunkin kohdalla.
Jos joku väittää toisin voin sanoa että tiedän ainakin kymmenen äitiä jotka tulleet luomusti raskaaksi 40- 50v. Itse olen yksi heistä. Elämän pitää jatkua!
Osanotto teille suureen suruun.
Sieltä se pilvenreunalta teidän tytär kattelee isiä ja äitiä enkelinä.
Sanattomaksi vetää. Jaksamista elämänmittaisessa surussa!
Kehoitan lukemaan kuolemanraja eli taivaskokemuksia.( Parhaiten löytää englanninkielellä NDE) Niitä luettuasi ymmärrät, ettei kuolemaa edes ole. Hän on täydessä ilossa ja rakkaudessa, eikä halua että surette häntä yhtään. Tyttärenne on edelleen kanssanne henkenä, hänelle voit puhua aina, koska hän kuulee ja näkee teidät kyllä.
Tämän tiedostaminen auttaa parhaiten suruun läheisen kuolemasta.
Voiskohan noi mänttien kokoontumisajot edes joskus järjestää jossain muualla kuin tällä palstalla.
Vierailija kirjoitti:
Tuskin edes oikeasti kukaan sulta kuollut, provoa vaan. Ota iltalääkkeet niin mieli paranee.
Samaa mieltä. Ihmiset vastailee tolle sekopäälle.
😭😭😭😭😭😭😭