Epäitsekkääksi "kasvatettu"

Olen tässä pohtinut lapsuuttani ja sitä mitä etuja siihen liittyy kuin "normaaleilla". Olen siis ns. entinen kiltti tyttö ja koko lapsuuten pidin huolta vanhemmistani enkä koskaan valittanut. Opin laittamaan muut itseni edelle vähän liiankin rankasti. Sen jälkeen olen joutunut opettelemaan itsekkyyttä. Mutta siinä on paljon auttanut se että minusta on aina pidetty. Joskin kiltillä luoteella on jotain tekemistä varmaan asian kanssa. Olen kuitenkin menneisyyteni johdosta kiinnittänyt huomiota että normaalisti kasvatetut ovat siis itsekkäämpiä lähtökohdiltaan eikä minun mielestäni kyse aina ole "terveestä" itsekkyydestä. Niin paljon valitetaan esim. kumppanin luonteesta tai piirteistä. Riidellään. Erotaan. Ei ymmärretä ihmisten piiloviestejä. Lähtökohtaisesti syytetään muita ongelmista. Vasta lapsen saamisen myötä nähdään asioita muistakin kuin "minä" -näkökulmasta, joskin joillakin tämä taantuu takaisin kun huomataan lapsen vanhetessa että tämä ei olekaan osa äitiä(tai isää). Olen ehkä onnistunut kääntämään huonon menneisyyteni voitokseni, mutta minä olen välttynyt niin monelta kriisiltä sen vuoksi. Ja tiedän että tämä kirjoitus saattaa herättää "närää", tiedän sen ex-kilttinä tyttönä, mutta onko täällä muita vaikeista oloista tulleita, jotka ehkä voisivat ymmärtää sen mistä puhun. Toki voi olla että olen tempperamentiltanikin varovainen.