Miksei vanhat ihmiset saa nykyään kuolla?

Oletteko koskaan ajatelleet, että toive toisen selviämisestä voi olla ihme vain hyvien tapojen mukaista? Siinä tilanteessa on niin vähän fiksua sanottavaa, joka ei loukkaa ketään, että yritä siinä nyt tasapainoilla.

Olen itse tehnyt työtä saattohoidossa ja olen todennut, että usein surutyö alkaa jo hyvän tovin ennen kuolemaa. Ensinmäisenä on yleensä kieltäminen, epäusko ja väkisin kuolevaan omaiseen ripustautuminen. Siinä vaiheessa ei vielä olla valmiita luopumaan, mikä on täysin luonnollista ja sallittua. Surutyön edetessä suhtautuminen muuttuu ja kuolema alkaa näyttää koko ajan vähemmän huonolta ratkaisulta tilanteeseen. Itsekin monta iäkästä läheistä nenettäneenä tiedän, että usein se ensireaktio on EI, ei vielä. Sitten se helpottaa ja asian alkaa nähdä laajemmin. Toki voi myös olla, että joku todella haaveilee iänkaikkisesta elämästä eikä koskaan suostu hyväksymään loppua. En ole vielä sellaista tavannut, mutta ihan kaikenlaisia reaktioita muuten kyllä. On tullut hoitovirhesyytöksiä (saattohoidossa, haloo) mutta nekin ovat järkyttyneiden omaisten avuttomuuden tunteen purkua johonkin, vaikka sitten siihen hoitajaan tai lääkäriin.

[quote author="Vierailija" time="13.03.2015 klo 06:46"]

Sain eilen puhelinsoiton, että lähiomainen, 86, on huonossa kunnossa. On ollut sairaaana jo pitkään, ei ole päässyt kunnolla liikkumaan enää aikoihin - entinen erittäin aktiivinen ihminen - ja hänellä on kipuja. Soittanut omainen sanoi "toivotaan että selviää". Olenko kamala ihminen, jos ajattelen, että hyvä kai tuon olisi jo päästä pois? Ei ole mitään perintöä tulossa siltä suunnalta, joten siitä ei ole kyse, ajattelen vain vanhusta, joka tuntuisi olevan "valmis" itsekin. 

[/quote]

Tässä on minusta myös iso yhteiskunnallinen rasite. Jos lääkkeillä ja hoidoilla saadaan pidennettyä ihmisikää lisää niin mitä sitten? Vanhukset onkin 95 vuotiaita tuossa kunnossa? Eli ne ei olekkaan 20 vaan 30 vuottaa tuolla laitoksessa? 

Kuka sen kustantaa? Jos ihminen jää 60 vuotiaana eläkkeelle ja kuolee 90 vuotiaana niin se on 30 vuotta eläkkeellä. Jos se on edes puolet siitä ajasta laitoksessa niin se tulee niin kallliiksi että siinä ei ole mitään järkeä.

Työssäkäyvien rahat ei vaan riitä. Samaan aikaan kun vanhusten määrä kasvaa hurjaa vauhtia suurten ikäluokkien takia ja ihmisiän kasvun takia niin ongelma on ilmeinen

[quote author="Vierailija" time="13.03.2015 klo 06:51"]Niin samaa mieltä. Mutta iv-antibiootteja vaan vaaditaan keuhkokuumeeseen mummulle, joka on viimeiset 10 vuotta maannut sikiöasennossa puhumattomana. Omaiset eivät tajua, että keuhkokuume on kautta aikain ollut vanhusten luonnollinen kuolinsyy.
[/quote]
Samoin kuoleminen janoon, kun ei enää pysty juomaan.

[quote author="Vierailija" time="13.03.2015 klo 07:51"]Oletteko koskaan ajatelleet, että toive toisen selviämisestä voi olla ihme vain hyvien tapojen mukaista? Siinä tilanteessa on niin vähän fiksua sanottavaa, joka ei loukkaa ketään, että yritä siinä nyt tasapainoilla.

Olen itse tehnyt työtä saattohoidossa ja olen todennut, että usein surutyö alkaa jo hyvän tovin ennen kuolemaa. Ensinmäisenä on yleensä kieltäminen, epäusko ja väkisin kuolevaan omaiseen ripustautuminen. Siinä vaiheessa ei vielä olla valmiita luopumaan, mikä on täysin luonnollista ja sallittua. Surutyön edetessä suhtautuminen muuttuu ja kuolema alkaa näyttää koko ajan vähemmän huonolta ratkaisulta tilanteeseen. Itsekin monta iäkästä läheistä nenettäneenä tiedän, että usein se ensireaktio on EI, ei vielä. Sitten se helpottaa ja asian alkaa nähdä laajemmin. Toki voi myös olla, että joku todella haaveilee iänkaikkisesta elämästä eikä koskaan suostu hyväksymään loppua. En ole vielä sellaista tavannut, mutta ihan kaikenlaisia reaktioita muuten kyllä. On tullut hoitovirhesyytöksiä (saattohoidossa, haloo) mutta nekin ovat järkyttyneiden omaisten avuttomuuden tunteen purkua johonkin, vaikka sitten siihen hoitajaan tai lääkäriin.
[/quote]
Onko se hoitovirhe, jos saattohoidossa oleva potilas eri kuolekaan? -12

Samaa mietin kun sukulaisella oli terminaalivaiheessa oleva syöpä ja oli saattohoidossa. Omaiset ihmettelivät miksei hänelle laiteta nenämahaletkua kun ei halunnut syödä ja muuta sellaista. Ja kauhistelivat lääkkeiden määrää, joiden tarkoituksena oli helpottaa oloa ennen lähtöä. Kai ihmiset haluaa kieltää kuoleman viimeiseen asti, siitä on tullut tabu ja luonnotonta ihmisille. Ennen kuoltiin kotona ja se oli elämää. Nykyään ihmisillä on joku illuusio että lääketiede tekee kaikista kuolemattomia ja varmaan se mummu oikeasti lähti viettämään lokoisia aikoja Espanjaan kun sitä kuolemaa ei kukaan nähnyt.

No yksi syy on yleinen yhteiskunnan medikalisoituminen. Pidetään luonnollisena, että ihmiset popsivat erilaisia lääkkeitä vaivoihinsa ja kun ne mömmöt on aloitettu siinä 50-60 v, niin milloin olisi aika jättää ne pois? Lääkkeistä aiheutuu sivuvaikutuksia ja pitkällä tähtäyksellä uusia sairauksia ja taas tarvitaan lisää lääkkeitä. Lopulta ollaan tilanteessa jossa ihminen elää lääkkeiden voimalla ja näin elinaika pitenee sen 10 jopa 20 v, kallista lystiä, eikä vanhukselle itselleenkään mitenkään miellyttävää maata yksin kotona sängyssä ja odottaa hoitajan 15 minuutin piipahdusta.

Koko terveydenhuolto on niin päin seiniä kuin olla voi ja sen myötä myös terveysvalistus. Lautasmalli on sairastuttava ruokavalio ja saa ihmiset juuri tuohon lääkekoukkuun ja siihen päälle ihmisen omat valinnat: tupakointi, alkoholi, sokeri, liikkumattomuus. Ihmiset pitäisi nimenomaan opettaa ottamaan vastuuta terveydestään ja minimoimaan lääkkeiden käyttö, siinä säästyisi pitkä penni. Ja ihanteeksi tulisi ottaa terve ja nautinnollinen elämä, ei niinkään pitkäikäisyys. On tietysti kiva elää vanhaksi, jos on terve ja toimintakykyinen, harvoin vaan paljon yli 80-v sitä enää on.

Hyvin on lääketehtaat bisneksensä hoitaneet!

Onhan se tuottoisaa pitää ihmisiä hengissä, tosin veikkaan että lääkkeet ovat suunnilleen plasebotasoista hoitoa, kallista tosin. Tehohoito voi antaa lisää elinaikaa, mutta siinä se taitaakin olla.

Oon ite miettiny samaa tosi monesti, että miksi ei vaan hoideta kipua ja perustarpeita ja anneta ihmisen kuolla luonnollista kuolemaa. Tuntuu, että lääketiede tekee oikeasti keinotekoisesta normaalin. Tokihan moni elää ihan itsekseenkin yli 90 vuotiaaksi ja silloin kun toimintakyky ja pää on kohtuullisessa kunnossa, ni ok. Mutta tuntuu hurjalta, että sitä osaa, mikä on väistämättä jokaisella edessä, pitkitetään keinotekoisesti, vaikka se on läheisillekin kuin löysässä hirressä oloa. Loputa se on sitä, että surutyöstä on jäljellä vain itse kuolema ja hautajaiset. Kukaan ei vuodata hautajaisissa kyyneltäkään, kun se on ollut vain ajan kysymys ja kaikki on jo luopumisprosessin käyneet läpi. Näin siis oli appeni äidin hautajaisissa. Siitä itse asiassa tuli eräänlainen kilpalaulantatilaisuus, joka oli aika surkuhupaisaa ja noloakin.

Mutta toisaalta nykyäänhän kuolema on aina järkyttävä ihan erilailla kuin aikoina, jolloin se kohdattiin arjessa. Nyt kuolema tulee joko vakavassa onnettomuudessa tai jossain laitoksessa pois silmistä. 

Soisin, ettei mun elämää venytettäis keinotekoisesti, kun aikani koittaa.

Haista vittu. Kuolevan omaisena on velvoitettu toivomaan sille selviämisiä vaikka olisi valmis oikeasti tukehduttamaan sen syöpäpotilaan tyynyllä päästääkseen sen tuskista! Sitten vasta on korrektia sanoa, että " kaippa se oli tämän aika ja pitkän elämän sai", kun omainen on jo tönkkö...

Olen samaa mieltä kanssasi.

Niin samaa mieltä. Mutta iv-antibiootteja vaan vaaditaan keuhkokuumeeseen mummulle, joka on viimeiset 10 vuotta maannut sikiöasennossa puhumattomana. Omaiset eivät tajua, että keuhkokuume on kautta aikain ollut vanhusten luonnollinen kuolinsyy.

Oma sukulaiseni oli pari viimeistä kuukautta sairaalassa kun sydän alkoi pettää - hän sanoi että voi kun pääsisi jo pois. Vanhenemista ei enää hyväksytä vaan väkisin yritetään hoitaa niin että saadaan muutaman lisäkuukausi tai -vuosi, elämänlaatu tosin on kipuja ja sairaalassa makaamista.

Tässä maassa käytetään miljoonia siihen että dementikot saavat "hyvää" hoitoa - ainakin siiihen menee paljon resursseja. Älkää nyt pahastuko mutta tuntuu hullulta että 85v ihmisen jolla ei aivot enää toimi eikä tunne sukulaisiaan pitää hoitaa tusinalla erilaisia kalliita lääkkeitä - ei hän siitä parane vaikka kuinka hoidettaisiin. Samaan aikaan lapsiperheet joutuvat jonottamaan lääkäriaikaa viikkoja. Ainakin itse teen hoitotestamentin ja siihen ehdot elvytyskiellosta jos olen yli 80v tai minulla on joku muistisairaus tai muu terminaalinen sairaus.

Samaa mieltä. Työssäni saan aika ajoin puheluita ihmisiltä, joilta on kuollut noin 90v omainen. Meihin liittyvän asian lisäksi surkuttelevat, että miksei hän saanut enää elää. Kieleni päällä on huomautus, että eikö tuon ikäisen jo kuulukin kuolla.

Mieheni on työssään tekemisissä kuoleman kanssa ja siellä omaiset kuulemma joskus epäilevät 95v kuollessa lääkärin tekemää hoitovirhettä. Haloo! Kukaan ei elä ikuisesti ja 95v on jo varsin korkea ikä.

Valitettavan totta. Joskus omaiset vaatii jos minkänäköstä hoitoa ja tutkimusta kuolevalle vanhukselle.  Ihmisten ei annetta kuolla rauhassa =( Tästä pitäisi puhua enemmän, kuolema on niin iso mörkö monelle. Kipulääkitys on ainoa minkä pitää olla kohillaan, ja sitä pitää vaatia jos vähänkään siltä tuntuu.

Ehkä sinun olisi kannattanut kysyä asiaa siltä omaiselta. Ehkä eräät ihmiset pelkäävät niin suunnattomasti kuolemaa ja sitä, mitä sen jälkeen on edessä, että pitävä omaisensa mieluummin tässä ajassa kuin päästävät tuonpuoleiseen.

Omaa vanhuutta ajatellen olen aikonut tehdä hoitotestamentin, jossa kiellän aktiivisen hoidon siinä tapauksessa, että ei ole odotettavissa paranemista.

Ei kai enää ajatella niin kuin mummoni muinoin, että hänen paikkansa on taivaassa. Ei kukaan olisi pitänyt kynsin ja hampain mummoa elossa, kun tiesi hänen oman ajatuksensa olevan se, että siellä jossakin on sitten paremmin.

Niin samaa mieltä. 

Lisäksi en ymmärrä näitä iltisten juttuja "näin elät 10 vuotta pidempään" - mikä itseisarvo se on, kauan ihminen elää?

7: Ei tuolta omaiselta voi kysyä. Hän on suvun "koordinaattori", jolle ilmoitetaan tätien, tuttujen yms. kuolemasta ja hän ilmoittaa eteenpäin. Kun isotäti, 92, kuoli syksyllä, senkin hän ilmoitti dramaattisesti "ikäviä uutisia" ja pohjusti hommaa pitkään. En ole koko tätiä vuosikausiin edes nähnyt, sillä vanhempani eivät olleet hänen kanssaan oikein väleissä ja minulle se oli lähes sama asia kuin kenen tahansa sairaan vanhuksen kuolema. Hänestä siis kuolema on aina kamala asia, kun minusta se on luonnollista. Hän ilmoittelee jopa naapureiden, joita en välttämättä ole sitten lapsuuden lainkaan nähnyt, kuolemasta samanalaisella dramatiikalla.