Terapia ei todellakaan ole kivaa vaan tosi raskasta

Kuuluu asiaan. Uskallat näköjään mennä kohti kipupisteitä ja siksi se on rankkaa. Kun niitä kipupisteitä käsittelee riittävästi, niin helpottaa eikä ne enää valtaa mieltä eikä syö sisältä.

Itse oon terapiassa huomannut, kuinka mätä suomalainen kasvatuskulttuuri on. Ihan joka ikinen suomalainen tarvitsisi psykoterapiaa, meillä kaikilla on ollut joiltain osin tunnekylmä lapsuus. 

Miten se sinusta paskemman tekee, että sulla on ollut paska lapsuus?! Ympärilläsi vaikuttaneiden aikuisten tekosiahan se on.

Ymmärrä että olet eri kuin vanhempasi. Sinun ei tarvi kantaa heidän paskuuttaan. Keskity omaan elämään niillä nykyvälineillä mitä nyt on. Sinulla on oikeus omaan tahtoon ja omaan elämään. Prosessi on raskas, mutta terapia auttaa.

Kertoo siitä et oot oikees paikas. Suosittelen puhuu noista fiiliksistä terapeutin kanssa

En ole ollut terapiassa, mutta en olettaisikaan, että terapiassa pitäisi olla kivaa.

Toi kertonee sen et sä tarvit terapiaa. Jotkut menee ns pikkuongelmien takia miks se terapiakin saattaa tuntuu kevyemmältä. Mut jos vaik kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta niin itse terapiassa olo on vaikeaa mut ajan kans helpottaa

Terapiaa on ilmeisesti eri lajityyppejä. Kukahan osaa ohjata oikean tyyppiseen terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa on ilmeisesti eri lajityyppejä. Kukahan osaa ohjata oikean tyyppiseen terapiaan?

Olen ymmärtänyt, että jotkut terapiasuuntaukset ovat asiakkaalle ihan kauheita ja jotkut lempeämpiä. Kuka haluaisi mennä sellaiseen kauheaan?

Itse olisin skeptinen terapeuttia kohtaan, hänellä pitäisi olla tosi korkea pohjakoulutus, että suostuisin hänelle terapoitavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa on ilmeisesti eri lajityyppejä. Kukahan osaa ohjata oikean tyyppiseen terapiaan?

Olen ymmärtänyt, että jotkut terapiasuuntaukset ovat asiakkaalle ihan kauheita ja jotkut lempeämpiä. Kuka haluaisi mennä sellaiseen kauheaan?

Itse olisin skeptinen terapeuttia kohtaan, hänellä pitäisi olla tosi korkea pohjakoulutus, että suostuisin hänelle terapoitavaksi.

Keskimäärin voisi sanoa että kaikkein toimivin terapia on semmoista joka on jossain määrin vastenmielistä ja rankkaa. Jos pitää nostaa lapsuuden traumakokemuksia esille (esim. hyväksikäyttöä tai väkivaltakokemuksia) niin ei ne muistot ole kivoja vaan se lapsuuden ahdistus puskee esille kun niitä muistelee. Joku "mukava" terapia missä vain harjoiteltaisiin hymyilemistä ja "unohda pahat asiat" mantroja voisi varmasti tuntua hauskalta ja helpolta mutta ei kyllä auttaisi pitkään.

Siinä olen samaa mieltä että kannattaa valita hyvä ja lahjakas terapeutti. Psykoterapeutit käyvät todella pitkän pohjakoulutuksen eikä psykoterapiaa saa tarjota muut kuin laillistetut psykoterapeutit. KELA:lla on omat listat suosittelemistaan psykoterapeuteista, ja voisin sanoa että keskimäärin näistä löytyy ne parhaimmat vaihtoehdot sillä KELA on epäluuloinen instituutio joka myöntää terapian vain hyvin vahvoin perustein :D

Itse pitkän terapian läpikäyneenä kehotan luottamaan siihen että vaikka terapia voi olla välillä rankkaa, niin se rankkuus on myös merkki siitä että se tehoaa. Jos tuntuu liian rankalta niin sen voi sanoa ääneen terapeutille ja vauhtia voidaan hiljentää niin että taas jaksaa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa on ilmeisesti eri lajityyppejä. Kukahan osaa ohjata oikean tyyppiseen terapiaan?

Olen ymmärtänyt, että jotkut terapiasuuntaukset ovat asiakkaalle ihan kauheita ja jotkut lempeämpiä. Kuka haluaisi mennä sellaiseen kauheaan?

Itse olisin skeptinen terapeuttia kohtaan, hänellä pitäisi olla tosi korkea pohjakoulutus, että suostuisin hänelle terapoitavaksi.

Keskimäärin voisi sanoa että kaikkein toimivin terapia on semmoista joka on jossain määrin vastenmielistä ja rankkaa. Jos pitää nostaa lapsuuden traumakokemuksia esille (esim. hyväksikäyttöä tai väkivaltakokemuksia) niin ei ne muistot ole kivoja vaan se lapsuuden ahdistus puskee esille kun niitä muistelee. Joku "mukava" terapia missä vain harjoiteltaisiin hymyilemistä ja "unohda pahat asiat" mantroja voisi varmasti tuntua hauskalta ja helpolta mutta ei kyllä auttaisi pitkään.

Siinä olen samaa mieltä että kannattaa valita hyvä ja lahjakas terapeutti. Psykoterapeutit käyvät todella pitkän pohjakoulutuksen eikä psykoterapiaa saa tarjota muut kuin laillistetut psykoterapeutit. KELA:lla on omat listat suosittelemistaan psykoterapeuteista, ja voisin sanoa että keskimäärin näistä löytyy ne parhaimmat vaihtoehdot sillä KELA on epäluuloinen instituutio joka myöntää terapian vain hyvin vahvoin perustein :D

Itse pitkän terapian läpikäyneenä kehotan luottamaan siihen että vaikka terapia voi olla välillä rankkaa, niin se rankkuus on myös merkki siitä että se tehoaa. Jos tuntuu liian rankalta niin sen voi sanoa ääneen terapeutille ja vauhtia voidaan hiljentää niin että taas jaksaa paremmin.

Tarkoitin sitä pohjakoulutusta, joka terapeutilla on ennen kuin lähtee opiskelemaan psykoterapeutiksi. En kelpuuttaisi esim. sh-pohjaista, vaan pitäisi olla vähintään psykologi, mieluiten jopa sitä korkeammin koulutettu. Heillä tosin varmaan maksaa maltaita tuollainen terapia.

Minulla oli varmaan se ns. paska lapsuus. Eli joutui kokemaan väkivaltaa, enemmän sitä henkistä puolta siitä.  Mutta kertyi monenlaista muutakin paskaa. Joutui kokemaan niin koulu, työpaikkakiusaamista ja vielä psykiatrisessa sairaalassakin kiusaamista. 

Raistatuksikin olen joutunut pari kertaa. 

Kärsin alkoholismista, paniikkihäiriöstä, dissosiaatiohäiriöstä ja ajoittaisista maniakohtauksista.

Mutta en ole ollut monien kokemieni traumojen takia terapiassa. Koska en oikein usko sellaisiin. Enää. Luottamus meni jo monta vuotta sitten, lopullisesti.

Yritän pärjätä ja jaksaa yksin. Koska en mm. halua kuormittaa terveydenhuoltoa.

Yksi tuttu sanoi terapiansa olleen hyödytöntä, eikä yhtään raskasta. Ehkä hän ei siksi hyötynyt kun syyttää vieläkin vanhempiaan kaikesta, vaikka on jo keski-ikäinen.

Uskon että on hyvä merkki, jos terapia tuntuu raskaalta eikä kivalta. Harvoin siellä huvin vuoksi käydään, eihän riskialttiiden leikkaustenkaan jäljiltä heti tunnu kivalta vaikka leikkaus olisikin onnistunut. Psykoterapiassa ihmisen mieli on se, mitä "operoidaan", ja niitä "töitä" oman mielensä kanssa joutuu usein jatkamaan vielä pitkään kun terapia on jo päättynyt.

Mäki sanoisin et kertoo siitä et tarvit just terapiaa koska on kipeitä juttujA mitkä ahdistaa

On kyllä ollut todella raskasta, välillä on ärsyttänyt ihan suunnattomasti ja oon ihan kyllästynyt koko touhuun. Mut en mä muuta odottanutkaan, pelkkä luottamuksen rakentaminen terapeuttiin tuntuu kestävän ikuisuuden ja silti pitää vaan kertoa kaikesta. Takana hyvin traumaattinen menneisyys josta en koskaan kertonut kenellekään, ikää nyt 30v ja ongelmia riittää. Silti, terapeutti on mun tukena ja mukana tässä ja toivon että jossain vaiheessa asioiden käsittely auttaa. Ilman terapiaa en todennäköisesti olisi hengissäkään, joskus on kohdattava asiat päästäkseen yli niistä.

Vierailija kirjoitti:

Itse oon terapiassa huomannut, kuinka mätä suomalainen kasvatuskulttuuri on. Ihan joka ikinen suomalainen tarvitsisi psykoterapiaa, meillä kaikilla on ollut joiltain osin tunnekylmä lapsuus. 

Ei minulla ainakaan ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Itse oon terapiassa huomannut, kuinka mätä suomalainen kasvatuskulttuuri on. Ihan joka ikinen suomalainen tarvitsisi psykoterapiaa, meillä kaikilla on ollut joiltain osin tunnekylmä lapsuus. 

Höpö höpö!

Suomalainen kasvatuskulttuuri EI ole yhtään sen tunnekylmempää kuin muuallakaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksi tuttu sanoi terapiansa olleen hyödytöntä, eikä yhtään raskasta. Ehkä hän ei siksi hyötynyt kun syyttää vieläkin vanhempiaan kaikesta, vaikka on jo keski-ikäinen.

Uskon että on hyvä merkki, jos terapia tuntuu raskaalta eikä kivalta. Harvoin siellä huvin vuoksi käydään, eihän riskialttiiden leikkaustenkaan jäljiltä heti tunnu kivalta vaikka leikkaus olisikin onnistunut. Psykoterapiassa ihmisen mieli on se, mitä "operoidaan", ja niitä "töitä" oman mielensä kanssa joutuu usein jatkamaan vielä pitkään kun terapia on jo päättynyt.

Vanhempien syyttäminen on eri asia kuin vanhempien tosiasiallisen kyvyttömyyden, tunnekylmyyden ja jopa sadistisuuden ymmärtäminen ja sen vaikutuksen näkeminen oman persoonallisuuden kehittymisessä esim tyypillisesti epävakaaksi tai narsistiseksi. Epävakaalla on parempi ennuste työstää kaltoinkohteluaan kuin narsistisella luonteella, joka usein ja vaikea-asteisena pakenee terapeutin mitätöintiin ja halveksintaan plus katkaisee terapian mielestään hyödyttömänä. Epävakaa taas tulee pikemminkin korostuneen riippuvaiseksi terapeutin tuesta ja saattaa heilua avuttomiin itsetuhoisiin oloihin, ja siten välttelee vaikeiden kokemusten kohtaamista draamailun hallitessa terapiasuhdetta.

Onnistunut pitkä terapia pyrkii menetysten vähittäiseen kohtaamiseen ja käsittelyyn surun kautta, jota edellyttää usein masentuneen ja maanisen mielialan vaihtelu vuosienkin ajan. Mutta vasta surutyö mahdollistaa menneisyyden realisoitumisen, aidot koetut muistot ja sen hyväksymisen, ettei saanut sitä rakkautta, ymmärrystä ja hyväksyntää mitä olisi ansainnut ja tarvinnut kasvaakseen tasapainoiseksi kypsäksi persoonaksi.

Mikä vastuullinen terapia ei perustu pakottamiseen, poppakonsteihin, manipulointiin, syyllistämiseen tai johonkin valmiiseen muottiin tunkemiseen. Se on siis luova prosessi, jossa sovitaan toki päämääristä ja kartoitetaan elämänongelmia, joihin haetaan helpotusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse oon terapiassa huomannut, kuinka mätä suomalainen kasvatuskulttuuri on. Ihan joka ikinen suomalainen tarvitsisi psykoterapiaa, meillä kaikilla on ollut joiltain osin tunnekylmä lapsuus. 

Höpö höpö!

Suomalainen kasvatuskulttuuri EI ole yhtään sen tunnekylmempää kuin muuallakaan.

Juuri kieltäminen on osa ongelmaa.

Kaikki julmuus lähtee ongelmien kieltämisestä ja hirviöt ovat täysin sokeita aiheuttamalleen hävitykselle.

Yksi esimerkki on juuri tämä vanhempien kunniottamisen pakko, silloinkin kun vanhemmat ovat olleet vaikkapa väkivaltaisia, luonnehäiriöisiä ja päihdeongelmaisia. Miten voi arvostaa sellaista, mikä tuhoaa jälkikasvunsa elämänedellytyksiä?

Suomi on täynnä tätä vaiettua tuskaa ja vääryydenkokemusta, jota kostetaan sitten eteenpäin mm työpaikkakiusaamisena. Raivonsa alkuperää nämä ihmiset eivät suostu kohtaamaan saati ottaisivat siitä vastuuta, paska siirretään aina vain eteenpäin seuraavan syyttömän niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa on ilmeisesti eri lajityyppejä. Kukahan osaa ohjata oikean tyyppiseen terapiaan?

Mä olen käynyt CBT terapiassa (cognitive behavioural therapy). Itselle sopi tuo hyvin, koska siellä koitetaan hakea hyvin käytännönläheisiä ratkaisuja ongelmiin.