millainen oli ensimmäinen päivä vauvan kanssa kun kotiuduitte?

Laitoin ruokaa, siivosin, pyykkäsin. Hoidin ja hellin vauvaa. Paaposin väsynyttä iskää. Ainiin, kun ehdin söin myös itse ja suihkuunkin pääsin.

Ensimmäisen kahden kanssa kaoottinen ja pelottavakin. Sairaalassa vauva on tottunut vähän sinne ääniin ja tuoksuihin ja niin itsekin mm.siihen että ruoka on valmiina ja rutiinit sujuu. Yhtäkkiä kotona varsinkin esikoisen kanssa mietittiin miten tässä pärjää, eka yön jälkeen onkin sitten ollut jo kivat tunnelmat, vauvan nuuskutusta ja rauhallisuutta. Sen jälkeen oikeastaan arki on alkanut heti täysillä, useampi lapsi joista jokainen haluaa äidin huomiota ja ihastella vauvaa, kovasti kotitöitä ym. Viimeisen kanssa kun tultiin kotiin miehen piti heti lähteä töihin ja minä menin kaksivuotiaan kanssa ulos, isoimmat vahtivat herkeämättä vauvaa kun tämä nukkui sisällä (16-ja 13-vuotiaat vanhimmat).

No miehen puolesta on paha sanoa, mutta itse muistan sen hölmistymisen tunteen, että "mitäs nyt?" Huonosti nukuttuja öitä takana eli ei oikein ollut skarpeimmillaan ja täysin uusi elämäntilanne. Muistan, kun ihmeteltiin kun vauva kitisi sängyssään ja kumpikin vieressä hölmönä ihmetellään että mikä sillä on. Otetiin se videollekin ja myöhemmin kun sitä katsoo, niin näkee selvästi, että nälkähän tuolla. Silloin sitä ei tajunnut. Ja ekat pari päivää meni kyllä tuossa tilassa, sitten alkoi homma asettumaan uomiinsa. Mutta nyt ko lapsi on murrosiässä ja aina välillä on äiti hölmistynyt edelleen...

Kaoottinen. Vauva huusi ja huusi. Me yritimme saada häntä rauhoittumaan siinä onnistumatta. Minä imetin nännit verillä, mutta vauva ei saanut pisaraakaan. Imetyksen jälkeen syötettiin pullosta. Välissä steriloitiin pulloja ja tutteja ja yritettiin vähän levätä. Ja sitten homma alusta. Itse ei ehtinyt asyömään tai.mitään muutakaan. Kolmen kuukauden jälkeen helpotti.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 11:34"]Kaoottinen. Vauva huusi ja huusi. Me yritimme saada häntä rauhoittumaan siinä onnistumatta. Minä imetin nännit verillä, mutta vauva ei saanut pisaraakaan. Imetyksen jälkeen syötettiin pullosta. Välissä steriloitiin pulloja ja tutteja ja yritettiin vähän levätä. Ja sitten homma alusta. Itse ei ehtinyt asyömään tai.mitään muutakaan. Kolmen kuukauden jälkeen helpotti.
[/quote]

Seuraavien kansaa oli sitten helpompaa.

En muista. Olin niin poikki monen yön valvomisen jälkeen. Varmaan aika kaaosta se oli. Ai niin, mummot oli oven takana odottamassa vaikka en olisi jaksanut yhtään ketään vierasta sillon.

Epätodellinen olo. Siinä se nyt möllötti. Tavallaan iski sellainen lopullinen olo, että tuon kanssa nyt sitten ollaan vaikka mikä olis. Ja olihan se nyt tietysti kaunein vauva ikinä:)
Ekan vuorokauden vauvat ovat meillä lähinnä nukkuneet ja vähän syöneet.

Ekana iltana fiilikset oli enemmän negatiiviset kui positiiviset. Mua lähinnä itketti, koska en tuntenut vauvaa kohtaan "mitään". Tunsin huonoa omatuntoa, kun mikään maapallon kokoinen äidinrakkaus ei heti vallannut minua. Vauva tuntui vieraalta ja näyttikin väärältä :D Itketti kun kaikki oli muuttunut, itketti kun radiossa oli tuuraamassa joku väärä juontaja vanhan tutun sijaan. Kotikin näytti ihan vieraalta eikä mielestäni soveltunut lapsiperheen kodiksi. Silloin ekana iltana aloin siivotakin ihan hulluna, jotta vauva voisi asua siellä (vaikkei alunperinkään ollut mikään sotku). Ekana yönä kotona en uskaltanut juuri nukkua, kun pelkäsin että vauva lakkaa hengittämästä. Mies suhtautui alusta asti luontevasti ja leppoisasti, hän oli synnärilläkin ehtinyt tutustua vauvaan paremmin, tehnyt kaikki hoitotoimenpiteet ja pesut jne. Vauva oli 3 pvn ikäinen ennen kuin itse uskalsin edes vaihtaa vaipan ensimmäisen kerran. Joo, onneksi jo seuraava päivä kotona oli normaalimpi. Vauva oli tyytyväinen ja imetys sujui, oma pää oli vaan totaalisen sekaisin.

Ensimmäisen kanssa muistan, että oli ihanan onnellista, tuijoteltiin vaan vauvaa lumoutuneena (ilmeisesti ei sitten pahemmin kitissyt:) Mies oli innostunut siivoamaan ja oli vienyt matotkin ulos ja monet matot oli ihan väärissä paikoissa. Se oli mielestäni niin liikuttavaa. Oli tehnyt ruokaakin. Yöllä en varmaan uskaltanut nukkua, sitä kävi ihan ylikierroksilla.

Toisen kanssa en niin muista, silloin oli se 3-vuotias siinä myös hoidettavana ja sektiohaavaa särki. Se oli vähän ikävämpi kotiintulo mutta silti oli ihanaa olla omassa kotona eikä se vauvanhoitokaan pelottanut niin kuin eka kerralla.

Ap:lle tsemppiä ja nauttikaa onnestanne! Kannattaa rauhoittaa se elämä muilta jutuilta ja keskittyä vaan siihen vauvaan ekat viikot.

Ensimmäinen päivä maattiin miehen ja vauvan kanssa sängyssä vieretysten ihaillen uutta tulokasta. Toki monesti vielä tänäkin päivänä (poika jo 6v) saatamme maata tunti kaupalla sängyssä pojan ja miehen kanssa ja muistella menneitä ja suunnitellaan tulevaa. Ihanaa.

Alapää oli aika kipeänä, joten kun parkkeerasin sohvan nurkkaan, en siitä juuri noussut. Miestä siis passuutin (tavallista enemmän). Kävi heti vieraita, miehen kavereita ehkä 5kpl. Yksi taisi olla enempi kaverinkaveri :D
Mutta se ei haitannut, vaan oli kiva juttu.
Laps oli oma tyytyväinen itsensä. Imetin välillä ja välillä kävi jonkun ihmettelevän sedän sylissä. Yöllä sitten nukuttiin hyvin, useampi tunti oli heti imetysten väli. Useamman yön niitä imetysaikoja kirjailin tunnollisesti lappuun yöllä. Se olikin ihan hyvä, sillä sen verran tokkurassa olin(yöt), että muuten en olisi yhtään tiennyt olenko valvonut vai nukkunut :)

Jokaisen kolmen kohdalla aivan ihanaa! Ja monesti kaipaan noita ensimmäisiä "pysähtyneitä" päiviä pienen kanssa kotona..

Joka kerta olemme hakeneet kaupasta herkkuja ja tehneet hyvää ruokaa, jonka jälkeen on otettu kunnon päikkärit! Illalla on käyty saunassa ja kylvetetty vauva yhdessä. Inanaa!

Sellaista leppoisaa koko perheen yhdessäoloa!

Kun toimme esikoisen kotiin, olo oli hieman avuton. Hoitajat ja lääkäri puuttuivat, ja vauva oltiin annettu oikeasti meidän hoiviin :D. aloin heti ensimmäisen itkun jälkeen imettää, mutta en löytänyt rintakumia mistään. PANIIKKI! Mies kirjaimellisesti juoksi lähimpään apteekkiin ostamaan sellaisen samalla, kun yritin paniikissa tunkea nänniä vauvan suuhun ("niin mikä oikeaoppinen imetysasento? Hoitaja! Ai niin emme ole enää sairaalassa".. Olin hukassa, onneksi mieheni oli kuunnellut neuvoja paremmin ja osasi mm. pukea lapsen ;). Siitä se sitten lähti hiljalleen.

Kun pikkukakkonen tuotiin kotiin, menimme suorinta tietä sänkyyn köllöttelemään ja ihastelemaan uutta perheenjäsentä. esikoisemme oli jo reipas isosisko ja halusi olla kaikessa mukana. Olo oli helpompi ja kaikki sujui jotenkin iisimmiin, mitä nyt imetys oli edelleen alussa tuskaa kun vauvat oppivat niin eri tavalla. Toisaalt nyt oli vähemmän aikaa fiilistellä vauvaa, kun oli jo 1 lapsi entuudestan. Yhtä rakkaita silti molemmat.

Kahden ensimmäisen lapsen kanssa lepäsin siistissä kodissa. Kahden seuraavan kanssa kun tulin niin aloin siivoamaan kahden päivän sotkut ja pesin pyykit. Laitoin pinnarin kun isäntä ei ollut laittanut. Siis normaaliin arkeen palasin.

5 valvotun yön jälkeen en muista oikein muuta kuin että oli kauhea väsymys ja nälkä. Tilattiin pitsaa. Ja kävin ostamassa irtiKsiä yksin kun ahdisti jatkuvasti istua sisällä imettämässä. Ihmettelin kun maha olI hävinnyt ja olin niin laiha. Vauvasta en muista mitään. Yleisesti olin helpottunut kun pääsin kättäriltä pois. Ja tästä on siis vain kk Aikaa. Nyt ottaisin enempi juuri tuosta päivästä valokuvia.

Päivästä on 1,5v, enkä muista ollenkaan. En muista edes sitä sairaalassaoloaikaa, kun jotenkin niin väsynyt yms

Tulin sairaalasta ystäväni kanssa. Laitoin vauvan pahvilaatikkoon ja ystävä jäi hänen kanssaan kotiin odottamaan, kun lähdin bussilla hakemaan matkahuollosta minulle lähetetyt vanhat vaunut. Muuta en tuosta päivästä muista.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 12:17"]Alapää oli aika kipeänä, joten kun parkkeerasin sohvan nurkkaan, en siitä juuri noussut. Miestä siis passuutin (tavallista enemmän). Kävi heti vieraita, miehen kavereita ehkä 5kpl. Yksi taisi olla enempi kaverinkaveri :D
Mutta se ei haitannut, vaan oli kiva juttu.
Laps oli oma tyytyväinen itsensä. Imetin välillä ja välillä kävi jonkun ihmettelevän sedän sylissä. Yöllä sitten nukuttiin hyvin, useampi tunti oli heti imetysten väli. Useamman yön niitä imetysaikoja kirjailin tunnollisesti lappuun yöllä. Se olikin ihan hyvä, sillä sen verran tokkurassa olin(yöt), että muuten en olisi yhtään tiennyt olenko valvonut vai nukkunut :)
[/quote]
mäkin muistan kun merkkailin alussa puhelimen muistioon ja vielä minuutitkin kuin kauan oli syönyt :D kauheeta hössötystä :D

Saavuimme kotiin ja annoimme koiramme nuuhkia uutta perheenjäsentä. Minä ryhdyin laittamaan ruokaa ja vauva nukkui lähes kokoajan. Mies taisi käydä kaupassa vielä samana päivänä. Mies oli rakastunut ja myyty, mutta omat tunteeni kehittyivät vasta reilun puolen vuoden kuluttua.

Me oltiin kolmistaan perheen kesken jo siellä sairaalassa ja se oli kyllä mukavaa aikaa. Saimme rauhassa totutella vauvanhoitoon ja minä sain opetella imettämistä hoitajien tuella. Synnytin maanantai-iltana ja lauantaina iltapäivällä lähdimme kotiin. Oli mukavaa, kun sairaalasta ei hoputettu, vaan sain olla siellä niin kauan että imetys alkoi sujua ja koin, että selviän jo kotonakin. Heillä oli ilmeisesti kokemus, ettei äitejä kannata työntää pois ennen kuin he ovat valmiita, ja toisaalta että äidit lähtevät kyllä sitten kun kokevat, että homma sujuu.

Mies oli isyyslomalla vielä synnytysviikon jälkeisen viikon ja hänestä oli iso apu. Jouduin opettelemaan imetyksen tavallaan kahteen kertaan, kun kolmantena päivänä vauvalle laitettiin lonkkalasta. Vaikka olin sairaalassa jo tottunut imettämään lonkkalastan kanssa, kotona oli erilaista kun ei ollut imetystyynyä. Mies auttoi imetyksessä sillä tavalla, että tuki vauvaa selästä ja osasi kertoa, milloin vauva oli rento ja asento siis hyvä. Ja muutenkin hän oli henkisenä tukena. Olen kuullut niistäkin miehistä, jotka epäilevät ääneen, että riittääköhän se maito ja pitäisikö antaa korviketta. 

Ihan ensimmäisenä iltana oli vauvan nukutuksessa jotain ongelmaa ja tunsin oloni aika epävarmaksi. Sairaalasta olivat toki sanoneet, että sinne voi soittaa jos tulee ongelmia tai kysymyksiä, mutta silti koin oloni hieman orvoksi kun piti pärjätä yksin ja luottaa että se maito riittää. Mutta ehkä vielä orvompi olo oli silloin, kun mies palasi töihin. Hän lähti työmatkalle kun vauva oli vasta kolmeviikkoinen ja jouduin kolmeksi viikoksi yksin. Onneksi sain ennen tuota reissua imetystyynyn turvakseni, ja anoppikin tuli jossain vaiheessa pitämään seuraa. 

Kaikkein hauskinta oli minusta se, miten mies meni vauvasta aivan sekaisin. Normaalisti hän on sellainen rauhallinen ja tasainen, joka ei helposti mistään innostu. Mutta sairaalassa hän leperteli vauvalle ihan tohkeissaan ja minä ihmettelin, kuka tuo mies oikein on. Vielä työmatkallaan hän oli niin hormonihuuruissa, että tuli sieltä kotiin käsittämättömän hörhelöisen samettipitsimekon kanssa. Siihen asuun kuului myös röyhelöiset alushousut ja töppöset.