Oma perheettömyys surettaa!

Asun kumppanini kanssa ja tällä on perhe, jonka luokse mennä. Itse olen ollut omillani jo teinistä saakka ja käytännössä aikuisuuden ensimmäiset vuodet menivätkin kumppanin perheen luona. Minua vaivaa ajatus, että miksi en silloin nuorempana hommannut omaa asuntoa, koska eron myötä olisin voinut joutua puille paljaille. Näin ei kuitenkaan käynyt ja ollaan edelleen yhdessä. Tietenkään niin nuorena en osannut ajatellakaan mahdollista tuen saantia tai asumis-vaihtoehtoja.

Vaikka viestistäni voisi päätellä, että pitäisin kumppanini perhettä ehkä omanani, en pidä. Olen heille ikuisesti kiitollinen siitä, että sain asua heidän luonaan tietysti. Toivoisin asiallisia kommentteja, ehkä neuvoja, miten käsitellä tätä asiaa. Tavallaan oon jo tehnyt asian kanssa töitä ja ensi askel taitaakin olla tämä, että hyväksyn asian. Pitkään, silloin nuorempana, ajattelin että onhan mulla paikka minne mennä. Tavallaan valehtelin siinä itselleni. Eihän se kivalta tietenkään tunnu, kun muut puhuu sisaruksistaan, minä en voi. Muut puhuu isästään, äidistään, minä en voi.