Kun asuntoon liittyy paljon surullisia muistoja

Olemme mieheni kanssa asuneet kahdessa yhteisessä asunnossa. Ensimmäisessä vietettiin onnellisia vuosia: mentiin naimisiin, saatiin kolme lasta, vietin leppoisia kotiäitivuosia ja olin täydellisen onnellinen. Eikä nämä ole mitään 'aika kultaa' -muistoja, vaan muistan monesti miettineeni onneani.

Esikoinen oli n. 12, kun muutimme lähistölle isompaan asuntoon. Muuton käynnisti ulkoinen tapahtuma. Menin töihin, koska lapset kasvoivat. Viime vuosiin on liittynyt paljon rankkoja vaiheita. Tuntuu, että en edes muista kaikkia vuosia ja koen eläväni elämää, jossa valintoja ja tapahtumia säätelee joku muu.

Tiedän, että mies ei halua muuttaa ja nuorin on vielä sen ikäinen, että en halua erottaa häntä kavereistaan. Itse kuitenkin mietin päivä päivältä enemmän sitä toisiko muutto toivotin muutoksen elämääni.

Muilla samanlaisia kokemuksia asunnoistaan?