Isä ei olekaan isä, surullinen olo

:(

Mä taisin olla 16v, kun sain tietää, ettei isäni ollut biologinen. Olihan se järkytys alkuun, mutta kyllä mä ainakin pian pääsin siitä yli.

Kannattaa varmaankin puhua vanhempiesi kanssa. Tai kirjoittaa, jos tuntuu siltä että olet liian vihainen rakentavaan keskusteluun. Suru, viha, petetyksi tulemisen kokemus ja pettymys on ihan ymmärrettäviä tunteita tuollaisessa tilanteessa. Voit myös kertoa niistä vanhemmillesi.

Silti kannattaa muistaa, että biologiseksi isäksi luulemasi mies on halunnut olla isäsi ainakin sosiaalisesti ja psykologisesti, mahdollisesti myös juridisesti. Siihen eivät kaikki "geeni-isät" välttämättä kykene.

Varmasti järkytys kuulla, mutta kun sinulla on hyvät välit tähän nykyiseen isääsi, niin se on hieno asia. Kyllä hän on sinulle isä, koska on ollut aina elämässäsi ja ilmeisesti hän on rakastava isä. Älä anna tämän vaikuttaa tuntemuksiisi häntä kohtaan.

Monet vanhemmat, jotka salaavat lapseltaan tiedon siitä, että isä ei olekaan biologinen isä, toimivat hyvää tarkoittaen. Kun tällaisen päätöksen tekee, kannattaisi kuitenkin pitää mielessä, että aina löytyy joku, joka tietää asioiden oikean laidan ja katsoo oikeudekseen kertoa sen myös lapselle. Kylätä kuultuna asia tuntuu varmasti vielä kipeämmälle kuin vanhemmilta kuultuna. Kyllä vanhemmissa pitäisi olla sen verran "miestä", että kertovat asioiden oikean laidan siinä vaiheessa kun lapsi alkaa ymmärtää kunnolla, mistä on kysymys.

Sitten on myös otettava huomioon sekin puoli, että voi ilmetä esim. joku periytyvä sairaus, joka tulee sieltä biologisen isän puoleltä. Kun lapsi on pantu alulle, ei asiaa ole mahdollisesti edes tiedetty, mutta sairaus voi puhjeta lapsessa paljon myöhemmin. Silloin asia on selvitettävä ja kerrottava lapselle rehellisesti. Tai entä jos kyseessä olisi vaikka elinsiirto tai luuydinsiirto jne.

Minä olin sen verran vanhempi, kun äitini avioitui, etten missään vaiheessa kuvitellut hänen puolisoaan isäkseni. En kyllä tiennyt biologista isäänikään. Vasta aikuisella iällä aloin ottaa selvää asioista, jotka olivat olleet tabu perheessäni. Kun sitten sain asian selvitetyksi, kävi ilmi, että suunnilleen "kaikki" muut olivat tienneet koko ajan totuuden isästäni, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä minulle ennen kuin aloin tentata muutamia sukulaisia. Tunsin itseni jonkin aikaa aika lailla petetyksi, mutta nyt olen tyytyväinen, että asia selvisi. Olisi pitänyt vain lähteä liikkeelle paljon aikaisemmin, että olisin ehtinyt tutustua isääni.

Tuntuu että käsitys itsestänikin muuttuu. Olen aina ihaillut isää ja hänen järkevyyttään ja esimerkiksi sitä, kuinka hän suhtautui murrosikäni järjettömyyksiin. Jotenkin olen ajatellut, että olen isäni jatke ja että kun saan lapsia, niin isäni viisaus "siirtyisi geeneissä" eteenpäin, mutta nyt tuntuu, että isäni on tässä ketjussa vain irrallinen lenkki. 

Mitä väliä sillä on, onko hän biologinen isäsi, vai ei, jos hän on ollut elämässäsi ja isäsi koko elämäsi ajan? Minulle ainakaan veri ei ole vettä sakeampaa. Saadessani kuulla samanlaisen uutisen, mikään elämässäni ei muuttunut. Rakastin tätä isääni yhtä paljon kuin ennenkin ja pidin häntä isänäni. Biologista isääni en halunnut tavata. Hän ei ollut ollut elämässäni, hänellä ei ollut minulle mitään merkitystä.

[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 12:19"]

Tuntuu että käsitys itsestänikin muuttuu. Olen aina ihaillut isää ja hänen järkevyyttään ja esimerkiksi sitä, kuinka hän suhtautui murrosikäni järjettömyyksiin. Jotenkin olen ajatellut, että olen isäni jatke ja että kun saan lapsia, niin isäni viisaus "siirtyisi geeneissä" eteenpäin, mutta nyt tuntuu, että isäni on tässä ketjussa vain irrallinen lenkki. 

[/quote]

Isäsi viisaus siirtyy eteenpäin, jos muistat hänen opetuksensa, mielipiteensä ja neuvonsa. Geeneistä viis.

Sain tietää vasta pari vuotta sitten ettei isäni ole biologinen isäni. Harmittaa eniten etten kerinnyt kertomaan hänelle, että asia ei minua häiritse ja pidän häntä silti maailman parhaana isänä. Oli siis kuolemaisillaan, kun tiedon sain. Olen vain enemmän kiitollinen, että jaksoi kaikki mun temput ja piti parempaa huolta ku biologinen äiti. Erosivat kun olin nuori ja jäinki isäni kanssa kahdestaan. Monet sukulaiset vieläki sanovat, että olen täysin isäni kopia käytökseltä ja mieleltään.

Onko sillä lopulta niin valtavaa merkitystä, ap? Mieti kuka on ollut läsnä elämässäsi ja kuka ei, ja kuka on ollut kiinnostunut sinusta ja kuka ei. Ei se yksi siittiö vielä isää tee, vaan sydän. Joskus salaamiselle on hyvä syy, kuten että bioisä on ihan kelvoton tai jopa terveydelle vaarallinen renttu.

Minunkaan K-ukkini ei ollut biologinen ukkini, vaan hän meni  mummoni kanssa naimisiin, kun tämä odotti esikoistaan. K-Ukki oli hieno, sydämellinen ja fiksu tyyppi, vaikka oli vain maanviljelijän poika. Tiedän myös oikean biologisen ukkini, mutta sillä ei ole mitään väliä oikeastaan, koska K-ukkini opetti minulle monta viisautta elämästä ja kohteli kunnioittaen ja lämpimästi ja aidosti välittäen. Se toinen ei ole ollut koskaan läsnä, eikä minulla tai äidilläni ole hänen haudalleen mitään asiaa. Se on vaan nimi sukutaulussa.

Minulle isäpuoleni on ollut isä siitä lähtien kun olin kahden tai kolmen vanha. Muutama vuosi sitten vanhempani erosivat ja nyt joku aika sitten isäni meni yllättäen naimisiin naisystävänsä kanssa. Tämä oli minulle shokki, sillä minulle häistä ei ilmoitettu mitään. Sain vahingossa tietää tämän siskoltani, joka siis on isämme biologinen lapsi. Minut pyyhittiin täysin pois sivuun. Kaikki muut sisarukset ja sukulaiset olivat häissä. Minä yritin soittamalla ja tekstaamalla saada selitystä, että miksi minulta pimitettiin näin tärkeä asia. Isäni oli jo vanhempieni eron jälkeen tuntunut ottavan etäisyyttä minuun, vaikka vakuuttelikin minun olevan aina yksi hänen tyttäristään. No, häiden jälkeen olen yrittänyt soittaa ja viestitellä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Hän ei vastaa. Hän ei soita. Tuntuu todella pahalta. Menetin isän, en isäpuolta.

Isäsi on se joka sinua rakastaa ja joka on sinun rinnallasi kulkenut. Siittäjä on sitten ihan eri asia. Monesti tuilla salaamisella on ihan hyvät syynsä, eivät vanhemmat sitä ilkeyttään tee.

Minä sain kuulla 16-vuotiaana, ettei isäni ja äitini ole biologiset vanhempani vaan että minut on adoptoitu ulkomailta. Minulle tieto oli pelkästään helpotus. Olin aina kokenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut perheeni jäsenet, ja tieto adoptiosta antoi selityksen sille, miksi olen eri näköinen ja on ihan erilainen temperamentti (minua aina moitittiin lapsesta asti että olen liian äänekäs, liian vilkas, liian hosuva ja nopea jne). 

Omassa tapauksessani ei tarvitse senkään perään haikailla, että voisi joskus tavata ainakin biologisen äitinsä. Äiti kun on synnyttänyt minut Madridilaisessa synnytyslaitoksessa nimettömänä, jollainen käytäntö oli 1970-luvulla voimassa että aviottoman lapsen saa synnyttää nimettä ja jättää suoraan adoptoitavaksi. Tällä oli tarkoitus estää abortteja ja jopa ei-toivottujen lasten surmia, siihen aikaan kun avioton lapsi saattoi pilata naisen koko elämän, ei kukaan kunnon mies ainakaan enää oikein huolinut vaimoksi.

[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 14:20"]Minä sain kuulla 16-vuotiaana, ettei isäni ja äitini ole biologiset vanhempani vaan että minut on adoptoitu ulkomailta. Minulle tieto oli pelkästään helpotus. Olin aina kokenut itseni kovin erilaiseksi kuin muut perheeni jäsenet, ja tieto adoptiosta antoi selityksen sille, miksi olen eri näköinen ja on ihan erilainen temperamentti (minua aina moitittiin lapsesta asti että olen liian äänekäs, liian vilkas, liian hosuva ja nopea jne). 

Omassa tapauksessani ei tarvitse senkään perään haikailla, että voisi joskus tavata ainakin biologisen äitinsä. Äiti kun on synnyttänyt minut Madridilaisessa synnytyslaitoksessa nimettömänä, jollainen käytäntö oli 1970-luvulla voimassa että aviottoman lapsen saa synnyttää nimettä ja jättää suoraan adoptoitavaksi. Tällä oli tarkoitus estää abortteja ja jopa ei-toivottujen lasten surmia, siihen aikaan kun avioton lapsi saattoi pilata naisen koko elämän, ei kukaan kunnon mies ainakaan enää oikein huolinut vaimoksi.
[/quote]
Mulle selvisi sama. Oli myös helpotus. Muu perhe vaaleita ja sinisilmäisiä, mulla tummat silmät ja lähes mustat hiukset ja muuta perhettä tummempi iho. Ahdisti, että miksi mä olen näin erilainen ja erotuin joka paikassa. Lopulta mä 14-vuotiaana kysyin suoraan, että mistä mut on haettu. Tieto helpotti, kun pystyin olemaan varma eikä tarvinnut enää arvailla olenko mä tätä perhettä biologisesti vai en. Isä ja äiti on yhä mun isä ja äiti, olin vain muutaman kuukauden kun Suomeen tulin ja ne mut kasvatti ja nimesi. Bioäiti on joku elämänsä sössinyt narkki ja isästä ei kellään ole mitään käsitystä.

[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 12:19"]

Tuntuu että käsitys itsestänikin muuttuu. Olen aina ihaillut isää ja hänen järkevyyttään ja esimerkiksi sitä, kuinka hän suhtautui murrosikäni järjettömyyksiin. Jotenkin olen ajatellut, että olen isäni jatke ja että kun saan lapsia, niin isäni viisaus "siirtyisi geeneissä" eteenpäin, mutta nyt tuntuu, että isäni on tässä ketjussa vain irrallinen lenkki. 

[/quote]

Voih. Minä uskon, että enemmän merkitystä on sillä, kuinka hienosti hän on viisauteunsa sinuun istuttanut jokapäiväisessä elämässä. Geeniviisaudellakaan ei ole merkitystä jos kasvatus on huonoa. Ajattele kuinka mahtavaa, että sinua on rakastettu ja hoidettu hyvin. Toisinkin olisi voinut käydä.

Kannattaa puhua vanhempiesi kanssa tästä, heillä on varmasti omat syynsä miksi eivät kertoneet esim lapsena. Pienenä kun asian kanssa kasvaa, niin se on luonnollinen, eikä mitään järkytystä tule. Kaikki eivät vain pysty niihin ratkaisuihin mikä olisi paras. Mutta oman parhaansa he ovat varmasti tehneet.

Geenit ei tee vanhemmuutta. Sen tekee huolenpito, rakkaus, vastuunotto lapsesta.