Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Muotoillaanko asia näin, että oma elämäni ei ole ehken ollut sieltä kaikkein helpoimmasta päästä. Ei nyt sinällään äärimmäisen vaikeakaan, mutta sanotaanko näin, että normaalielämään kiinni pääseminen oli jostain syystä haastavaa. Pitäisin itseäni jonkinsorttisena hylkiönä, en ollut työelämässä eikä ollut oikeastaan minkäänlaisia ihmissuhteita.

Omalla kohdallani se töihin pääseminen on ollut se kynnyskysymys, koska se nyt vaan yleisesti määrittää paljon ihmisiä, että onko työelämässä vai ei. Eihän työttömyydelleen välttämättä voi mitään, mutta se luo ihmisestä mielikuvia. Onneksi itse sitten lopulta tuskaisen taipaleen jälkeen sain töitä ja pääsin porukoiden nurkista pois. Töiden kautta tuli myös jonkinlaista hyväksynnän tunnetta ja sosiaalisia kontakteja, ei ehkä varsinaisia ystäviä joiden kanssa olla vapaa-ajalla, mutta kuitenkin ihmisiä joiden kanssa rupatella niitänäitä ja heitellä huulta. Eikä sekään haittaa, että raha-asiat ovat jokseenkin kunnossa kuukausittaisen palkan myötä.

Sosiaalisuus ehkä tuottaa omalla tavallaan ongelmia, koska en ole sitten armeijan jälkeen viettänyt juurikaan aikaa ihmisten kanssa, ja on niin monessa asiassa jäljessä normaaleja ihmisiä. Helppona esimerkkinä tietysti naisasiat joista välillä täytyy valehdella. En edes tiedä meneekö valheet läpi, mutta eipähän ole ainakaan asiasta kiusattu. Edelleen mieluiten välttelisin suurinta osaa ihmisistä, mutta eihän se ole työelämässä mahdollista, vaan täytyy välillä olla epämukavissakin sosiaalisissa tilanteissa, joissa ei oikein tiedä miten toimia. Mutta ehkä sosiaalisuuskin vielä jonain päivänä on jokseenkin normaalia toimintaa. Vaikka eihän se väärin ole jos on hiljainen.

Työn saamisen kautta tuntee itsensä viimein jokseenkin normaaliksi, ja onpahan päivien aikana muuta miettimisitä kuin oma surkeutensa.

Terveisin Naispelko28