Narsistivanhemman "mukavat kaudet"?

Tyypillistä. Uhriksi valikoitunut lapsi elättelee toiveita normaalista vanhemmasta ja vanhemman rakkaudesta vielä aikuisenakin. Ei narsisti oikeasti pysty muutttumaan kuin äärimmäisissä tapauksissa, ehkä 1 kerta miljoonasta. Pakeneminen ja totaalinen etäisyyden ottaminen on ainoa narsistin kanssa toimiva keino.

Tiedän tuon saman jutun, ne narsistin ns. normaalit kaudet, joilla imee takaisin verkkoonsa...

Itse jaksoin sitä kauan, kunnes katkaisin kokonaan välit 10v sitten, sisäistin vain se ettei vanhempani yksinkertaisesti välitä, eikä rakasta ja sillä tavalla pääsin eroon siitä rakkaudentarpeesta, jolla se narsisti vetää takaisin.

On helpompaa elää tajuten ettei minua ikinä rakastettu, kuin jatkuva manipulointi, väkivalta ja sen uhka jne.

Älä ap. soimaa itseäsi hyväuskoiseksi, hölmöksi, se sun toive rakkaudesta ja sen tarve on normaalia, eikä se tee susta tyhmää. Koita pienillä askelilla jättää se narsisti taakse, jossain vaiheessa onnistut lopullisesti.

Sun on pakko vaan todeta, että hän ei siitä muuksi muutu. Älä odota häneltä enää mitään. Sama meno hyvine ja huonoinen kausineen tulee jatkumaan, mutta sun ei tarvitse sekottaa omia tunteitasi siihen soppaan. Hänellä on mielenterveysongelmia. Muista selittää se lapsillekin.

Tunnistaako sun sisaruksetkin vanhempasi narsistiksi?

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 16:37"]

Tunnistaako sun sisaruksetkin vanhempasi narsistiksi?

[/quote]

Olematta AP uskallan sanoa, ettei välttämättä aina.

Narsistivanhemmallahan on käytössään lapsien arvojärjestys ja jokaisella lapsella on narsistivanhemman maailmassa se ikioma rooli. Yksi lapsista on aina se musta lammas jota haukutaan, vähätellään ja arvostellaan, joku lapsista taas nostetaan jalustalle ja häntä kehutaan (monesti jopa ilman aihetta). Tämä tyypillinen kahtiajaottelu ruokkii narsistin rakastamaa eripuraa.

Kysymys onkin, haluaako tämä etuoikeutettu ja jalustalle nostettu lapsi nähdä sisaruksensa ahdingon ja huomaako vanhemman käytöksessä mitään outoa? Monestihan sellaiset suositut lempilapset eivät halua luopua omasta etuoikeutetusta asemastaan tai edes vaarantaa sitä. Hyötyvät katsos itse enemmän kun eivät ole huomaavinaan ympärillä tapahtuvia vääryyksiä.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:09"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 16:37"]

Tunnistaako sun sisaruksetkin vanhempasi narsistiksi?

[/quote]

Olematta AP uskallan sanoa, ettei välttämättä aina.

Narsistivanhemmallahan on käytössään lapsien arvojärjestys ja jokaisella lapsella on narsistivanhemman maailmassa se ikioma rooli. Yksi lapsista on aina se musta lammas jota haukutaan, vähätellään ja arvostellaan, joku lapsista taas nostetaan jalustalle ja häntä kehutaan (monesti jopa ilman aihetta). Tämä tyypillinen kahtiajaottelu ruokkii narsistin rakastamaa eripuraa.

Kysymys onkin, haluaako tämä etuoikeutettu ja jalustalle nostettu lapsi nähdä sisaruksensa ahdingon ja huomaako vanhemman käytöksessä mitään outoa? Monestihan sellaiset suositut lempilapset eivät halua luopua omasta etuoikeutetusta asemastaan tai edes vaarantaa sitä. Hyötyvät katsos itse enemmän kun eivät ole huomaavinaan ympärillä tapahtuvia vääryyksiä.

[/quote]

Ei asiaa silti ole pakko kuvailla ilkeästi. Ei tarvitse olla kysymys niinkään hyötymisenhalusta, kuin siitä, että pelottaa. Jos ap ei tahdo kestää tunnetta, ettei häntä ihan aidosti rakastetakaan, niin miksi sitä kestäisi yhtään paremmin se sisarus, joka on voinut turvautua tuohon kainalosauvaan paljon runsaammin kuin sorsittu lapsi. Jos vielä pelkää sorsitun kostoa ja vihaa, ei ole paljon motivaatiota alkaa katsella asioita uusin silmin.

Hei! Mulla oli perhepiirissä ihminen, jota epäilen persoonallisuushäiriöiseksi. Yksi uusioperheen vanhemmista. Nuo mukavat kaudet oli jotain niin hämäävää. Me muut mentiin siihen lankaan kerta toisensa jälkeen. Itse ajattelen, että en vaan voinut ymmärtää, että joku voisi oikeasti olla sellainen kuin tuo ihminen oikeasti oli. Se oli käsittämätöntä. Tuntui todennäköisemmältä, että vain kuvittelin kaiken pahan. Eihän sellaista voinut mun mielestä edes olla.

Tämä ihminen oli tosiaan laittanut meidät lapset suosimisjärjestykseen. Itse olin siinä keskellä, toinen sisaruksista ylempänä ja toinen alempana. Hän puhui mulle usein pahaa tuosta "alemmasta" ja hävettää, miten joskus puheissa menin niihin juttuihin mukaan, kahdestaan tämän aikuisen kanssa kun kaipasin hyväksyntää. Joskus kuulin, miten musta puhuttiin samalla tavalla suositumman kanssa. Joskus kuulin, miten hän raivosi suositimmalle kun tämä oli tehnyt jotain, että haluaako se tulla samanlaiseksi kuin mä. Kyllä tää tuhosi meidät kaikki, sen "lellityimmänkin". Myöhemmin, avioeron tullessa tämä ihminen teki sellaisia asioita, että kaikkien silmät viimeistään aukeni.

Ap, anna itsellesi anteeksi. Ehkä seuraavalla kerralla muistat.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:21"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:09"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 16:37"]

Tunnistaako sun sisaruksetkin vanhempasi narsistiksi?

[/quote]

Olematta AP uskallan sanoa, ettei välttämättä aina.

Narsistivanhemmallahan on käytössään lapsien arvojärjestys ja jokaisella lapsella on narsistivanhemman maailmassa se ikioma rooli. Yksi lapsista on aina se musta lammas jota haukutaan, vähätellään ja arvostellaan, joku lapsista taas nostetaan jalustalle ja häntä kehutaan (monesti jopa ilman aihetta). Tämä tyypillinen kahtiajaottelu ruokkii narsistin rakastamaa eripuraa.

Kysymys onkin, haluaako tämä etuoikeutettu ja jalustalle nostettu lapsi nähdä sisaruksensa ahdingon ja huomaako vanhemman käytöksessä mitään outoa? Monestihan sellaiset suositut lempilapset eivät halua luopua omasta etuoikeutetusta asemastaan tai edes vaarantaa sitä. Hyötyvät katsos itse enemmän kun eivät ole huomaavinaan ympärillä tapahtuvia vääryyksiä.

[/quote]

Ei asiaa silti ole pakko kuvailla ilkeästi. Ei tarvitse olla kysymys niinkään hyötymisenhalusta, kuin siitä, että pelottaa. Jos ap ei tahdo kestää tunnetta, ettei häntä ihan aidosti rakastetakaan, niin miksi sitä kestäisi yhtään paremmin se sisarus, joka on voinut turvautua tuohon kainalosauvaan paljon runsaammin kuin sorsittu lapsi. Jos vielä pelkää sorsitun kostoa ja vihaa, ei ole paljon motivaatiota alkaa katsella asioita uusin silmin.

[/quote]

Hmmm...siis kuvailla ilkeästi? Mitä? Ja kenen näkökulmasta ilkeästi?

Eiköhän siinä abstrakti "ilkeästi kuvailu" ole aika pientä jos suhteutetaan siihen, että joku on joutunut koko elämänsä konkreettisesti elämään tuossa ilkeydessä.

Tällä suositulla sisaruksella on kuitenkin ollut joku turva ja häntä on kehuttu. Vaikka se kehu olisi pinnallista ja vailla totuuspohjaa, on se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla syrjitty, sorsittu ja haukuttu koko elämänsä, kehdosta hautaan.

Ja faktahan se vaan on, että se suosikkilapsi on varmasti hyötynyt narsistin antamasta roolista. Kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ainakin suhteessa syrjittyyn sisarukseensa.  On varmaan ihan yleistä, ettei noista etuoikeuksista haluta luopua oma-aloitteisesti, erityisesti jos se vaatisi motivaatiota ottaa oman sisaruksensa kohtaamat vääryydet huomioon. 

Tuttua kauraa nuo narskun mukavat kaudet. Mun nähdäkseni narsisti on silloin lähes normaali. Tai siis esittää normaalia. On kuin muutkin.

Jotenkin se kontrasti siihen narsistin normaaliin moodiin on niin suuri, että se normaaliuskin tuntuu jotenkin äärimmäisen mukavalta. Mutta kuten sanottua, arki astuu kyllä kuvaan nopeammin kuin arvaakaan ja kulissit sortuvat. Kaikki on vain suurta show'ta jolla yritetään houkutella liian etäälle menneet uhrit lähemmäksi narsistin vaikutusvaltaa. 

Mäkin nyt avaudun tänne kun olen 6 vuotta seurannut sivusta tuollaista sirkusta. En omien vanhempieni kohdalla, mutta mieheni äiti on totaalinen narsisti :(

Yritän kertoa lyhyesti: Kun tapasin anoppini ensimmäisen kerran, ajattelin, että onpas siinä ihana ja kiltti ihminen. Totuus alkoi paljastua pikkuhiljaa ja jo vuoden jälkeen olin nähnyt tarpeeksi tietääkseni mikä anoppini on. 

Hänelläkin on näitä "hyviä kausia", jolloin hän leipoo meille, tekee isoja aterioita, ostelee kodintarvikkeita jne. mielistelee. Sitten taas ykskaks ja kaikki on päin H*lvettiä. Anoppi suuttuu jostain olemattomasta miehelleni ja välillä taas mieheni veljelle ja meille miniölle. 

Anoppi ei ikinä pyydä itse anteeksi, aina pitäisi mennä hänen luokseen käymään ja selvittämään riitoja, jotka hän on yksin aiheuttanut. Hän valehtelee mieheni veljelle mieheni tekemisiä ja sanomisia ja toisinpäin. 

Hän haukkuu aina kaikki sukulaiset ja naapurit siitä, että ovat ilkeitä ja kieroja, hänessä ei ole ikinä mitään vikaa. 

Tämä siis vain pintaraapaisu avaamatta taustoja sen enempää.. Inhottavinta on se, kun pitkän vihanpidon ja mykkäkoulun jälkeen mieheni menee taas äitinsä ansaan ja anoppi pääsee taas esittämään maailman herttaisinta ja ymmärtäväisintä ihmistä, joka ei halua kenellekään mitään pahaa.. Ja kohta taas mennään. Tää on niin väsyttävää! :( 

Ei se narsisti vaan valitettavasti kykene muuttumaan. Ymmärrän kyllä hyvin ap:n turhautumisen. On vaikea uskoa, että joku voi vaikuttaa niin normaalilta ja empaattiselta ja sitten tehdä jotain todella katalaa. Olen saanut aitiopaikalta seurata tätä, kun lähisuvussa näitä on useampi mm. oma äitini. Paras neuvo on, kun ei odota mitään hyvää, pitää etäisyyttä, ei kerro mitään henkilökohtaista, ei näytä omia tunteitaan, ei välitä.. Helpommin sanottu, kuin tehty. Narsisti etsii niitä heikkoja kohtia, jotta voi taas tuntea itsensä isoksi, kun saa toisen reagoimaan. Mua on auttanut paljon, kun olen tajunnut, etten tarvitse näitä ihmisiä elämääni, mutta he tarvitsevat minua enemmän. Kerran jo katkaisin välit pariksi vuodeksi ja teen sen tarvittaessa uudelleen. Vaikeampi niiden on saada otetta, heidän kulissit kaatuu, kun pitää selitellä, miksei oma tytär halua olla missään tekemisissä.