Avomieheni on lapamato

Olen 28-vuotias 8kk vauvan tuore äiti ja lapsen isä saa mut raivon partaalle.

Jätkä vaan nukkuu, makaa sohvalla, istuu pöntöllä kännykkä kourassa tai surffaa koneella. Kyllä se jonkun kotityön tekee, kun olen viidesti pyytänyt. Ravaa baareissa, omilla menoillaan. Suostuu raskaitten huokausten ja valitteluitten saattelemana hoitamaan vauvaa jos mulla on joku oma meno.

Ei koulua, ei työtä, eli ollaan molemmat kotona. Ei varmaan haittais niin paljon tehdä lähes kaikki itse jos toinen ei ois joutilaana vieressä. Persaukiseksi tyyppi käy verrattoman usein ulkona syömssä, kun mää vedän eilisiä tähteitä (joihin nirppanokka ei suostu enää koskemaan).

Miehen halut lakkasi raskauden myötä. Aluksi en saanut missään nimessä syyttää itseäni, mutta nykyään eletään selibaatissa kuulemma vaan koska mä oon "rasittava valittajaämmä". Lihoneeksi mua ei voi väittää.

Jatkuvat riidat menee aina samaa kaavaa. Alkusuhteen suoran puheen jalo ihanne on vaihtunut miinojen välttelemiseksi. Mies tulkitsee eleitäni  haasteeksi, ja loihtii kasvoilleen aivan erityisen "mitävittuanyttaas" -ilmeen. Kaiveleminen loppuu vasta kun olen myöntänyt, että "ärsytti kun et imuroinut vaikka lupasit". Lopulta olen aina jotain kautta syyllinen.  Miehen suusta saattaa tulla aika groteskeja hirveyksiä, joita se joskus pyytää anteeksi. Sanat jää öiksi kaikumaan päässä.
Itkeä ei saa, siitä mies hermostuu ja sulkeutuu. Välillä silti ulvon kuin palosireeni, koska mulla on taipumusta dramaattisuuteen.

Kaikenkaikkiaan tyyppi on älyttömän negatiivinen. Pitää itseään suht virheettömänä samalla kun haukkuu selän takana ihmisiä ympärillään. Toivon, että se on vain ohimenevää ankeuttajan epävarmuutta.

Jatkuvaa laskemista, kumpi nukkui näin näin monta tuntia. Jos tein jonkun virheen kerran, hän haluaa vapaasti tehdä saman. Nukutaan vierekkäin, mutta välillä tekisi mieli jäädä sohvalle ihan vaan koska. Joka ilta hän sanoo: "huh oon ihan poikki", tai "mulla on maha ihan sekaisin", kuin valmiiksi torjuisi lähestymisyrityksen.

Vauva on ihana. Miestä kiinnostaa suurinpiirtein samat asiat kun mua ja molemmat kannustetaan toisiamme tekemisissämme. Meillä on hyviä hetkiä ja halauksia. Rakkaus voittaa aina. Maltti voittaa aina. Suhteessa ei ole fyysistä väkivaltaa. Ei alkoholismia tai järjetöntä huumeitten käyttöä.
Tyyppi käy kalliissa terapiassa ja suunnittelee tulevaisuuttaan.
Mä koitan pitää psyykeeni kasassa ja koitan laskeskella kauanko tää kestää verrattuna siihen kauanko tätä jaksaa. Voiko toinen muuttua?