Lue keskustelun säännöt.
Uskonto on vienyt minulta romanttiset suhteet
22.11.2021 |
Minut kasvatettiin uskomaan että seksi ennen avioliittoa on synneistä suurin ja että miehet ovat vain sen yhden asian perässä. Tarvitseeko edes erikseen mainita sitä että mielikuvani miehistä on ollut ehkä "hiukan" vinksahtanut.
Noh, varmaankin vanhempieni suureksi ylpeydeksi olen suojellut itseäni kaikelta ylimääräiseltä kanssakäymiseltä miesten kanssa, mutta asia on alkanut kaduttamaan.
En ole uskovainen, en ole ollut sitten lapsuuden enkä myöskään pidä puhtaana totuutena vanhempieni oppeja, mutta joku trauma niistä on jäänyt enkä ole kyennyt ihmissuhteisiin. Tosi kiva. Yritän olla valittamatta sen enempää kun omapa on mokani, mutta kauhistuttaa yksinäinen tulevaisuus.
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista :(
Uskonto väärin ymmärrettynä, kuten sunkin vanhempiesi kohdalla (miten muuten isäsikin oli sitä mieltä, että hän on vain yhden asian perässä? Epäloogista...) voi olla tosi tuhoisaa. Terve usko sen sijaan on aivan toinen asia. Itse olen uskis ja kasvanut terveessä hengellisessä ympäristössä ja rakastan seksiä ym. Vaikka olenkin konservatiivinen ja ollut yhdynnässä vain oman aviopuolisoni kanssa.
Terapiasta voisi olla sinulle apua, tsemppiä <3
Minulla ei ole ap:n ongelmaa, mutta USKONI takia minulla ei ole romanttisia suhteita.
Seksisuhteet eivät kiinnosta ylipäätään, ja sopivaa + USKOVAA miestä ei ole löytynyt.
En kuitenkaan annan periksi tästä kriteeristä, sillä loppupeleissä en voisi kokea aitoa yhteyttä ei-uskovaan. Hän ei ymmärtäisi, mikä on minulle elämäni tärkein asia.
Ei tuo välttämättä lapsuudenperheen arvoista ole kiinni. Itse olen ateisti-/agnostikkoperheestä, jossa oli hippimäisen liberaalit arvot ja siltikin olen odotellut tosirakkautta, enkä ole koskaan harrastanut irtosuhteita, vaikka olen asunut ainoastaan isoissa kaupungeissa ja reissannut ympäri maailmaa yksin (tilaisuuksia suhteisiin olisi ollut, mutta olen aina kieltäytynyt).
Usko ja uskonto veivät tosin mukanaan sitten aikuisiällä minut, mutta olen aina itse omassa päässäni ajatellut kristityllä tavalla parisuhteista, vaikka vanhempani ajattelevat edelleenkin aivan toisin.
Kiitos tsemppiviesteistä. Pakkohan se on myöntää että harmittaa ja joskus mielessä pyörii olisinko voinut nuorempana kokea ihania asioita muiden nuorukaisten tavoin. Ihastumiset, ensisuudelmat, kaikki tuntuu olevan minulta pois otettu.
Tiedostan kyllä että itsehän minä olen elänyt sellaista elämää ettei moiselle ole ollut tilaa. Tuntuu silti tosi epäreilulta, koska en itse itselleni näitä ajatuksia syöttänyt jotka ovat tehneet minusta estyneen.
Terapiassa olen käynyt muutaman kerran, mutta toistaiseksi käteen on jäänyt vain raastava pakokauhu menetetyistä vuosista ja kokemuksista. Tuntuu että en ole oikeastaan edes elänyt. Vähän liioiteltua ehkä mutta asia on minulle tosi iso suru.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tässä siis toki mitään jos olisin itse keksinyt jostain että naisen tulee itseään säästellä tai olisin halunnut omasta tahdosta vaikka odottaa sitä oikeaa. On ahdistunut olo kun tätä on syötetty minulle aionoana oikeana ja puhtaana tapana elää. Nyt olen sitten aivan yksin, koska ei sitä tosi rakkautta jostain kumman syystä eteen tupsahtanut siveästi jalat ristissä kotona odotellessani.
Tajuan joo että varmaan nämä siveätkin naiset ovat olleet jossain määrin aloitteellisiä saadakseen sen avioliiton, mutta kun oma mielikuva miehistä ja parisuhteista oli erittäin...no ällöttävä niin ei paljon tullut yritettyä. Nyt sitten on herännyt mietteitä että ehkä eivät kaikki kuitenkaan.
Ap
Ehkä ei kannata murehtia menetettyä. Se on jo takana päin. Et oikeastaan olisi voinut elää toisinkaan omalla taustallasi, AP. Tulevaa voit muuttaa. Kun itseltä puuttuu jotakin, kuvittelee herkästi, että "kaikilla muilla" on se. Minäkin aiemmin olin katkera menetetystä nuoruudesta, koska koulukiusaamisen jättämistä traumoista johtuen en kyennyt parisuhteisiin enkä ystävyyssuhteisiin vuosikausiin. Olen nyt hyväksynyt asian. Olen toki ollut naimisissa jo 20 vuotta ja minulla on lähes aikuiset lapset. Mutta kolmen vuoden psykoterapian se vaati.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän kovasti olla murehtimatta menneitä. Tuntuu väärälle olla katkera jostain jonka itse aiheutin itselleni. Olen miettinyt usein että nyt minä alan elää ja nyt menen ja tutustun ihmisiin ja ehkä jopa lähden kahvittelemaan jonkun kiinnostavan kanssa.
Sitten menen ihan lukkoon ja ajatuksen poukkoilevat päässäni siitä miten olen niin huono nainen kun edes mietin tälläisiä (?!) Ja ei kukaan edes minua haluaisi. Äärimmäisen viehättävää...........
Pitäisi kehittää itseään ja päästä yli aiemmista traumoista eikä edes etsiä kumppania jonka päälle kuitenkin syöksisin kaiken epävarmuuteni mm. seksin suhteen. Järjellä ajatellen.
Sitten mietin että kaipaan niin kamalan paljon rakkautta ja läheisyyttä ja haluaisin kokea yhteyden toisen ihmisen kanssa. Tunnen itseni säälittäväksi.
Ap
Täsmälleen sama tilanne. Seksi kuuluu avioliittoon, sitä paukuttivat naimisissa olevat keski-ikäuset miehet. Kasvoin uskomaan, että seksi on likaista, syntiä,ei kuulu minulle enkä koskaan pääse nsimisiin.
No. Jätin sen räsäsläisen herätysliikkeen hirveiden ahdistuksen ja helvetin pelon jälkeen. Jätin koko kristinuskon. Olen naimisissa. Ei seksiä.
Sama täällä, tosin mulla ne ei olleet vanhemmat, vaan eräs "hurahtanut" kaveri, joka Raamatulla paukutti päähän. Siihen päälle vielä koulukiusaaminen + raiskausyritys, niin kummasti sitä on kokemattomana ehditty keski-ikään asti. Perheen ja lapsia olisin halunnut, mutta kohtalo tai mikälie päätti puolestani toisin. Iso halaus ja tsemppiä sulle, kohtalotoveri ❤