Lue keskustelun säännöt.
Onko sijaisäitejä linjoilla?
05.02.2015 |
Olemme kolmekymppinen työssäkäyvä, kunnollinen, päihteetön ja muutenkin rauhallista kotielämää viettävä lapseton pariskunta (oltu yhdessä jo yli 10v). Emme halua omia lapsia, lähinnä minun sairaalloisen raskauspelkoni takia. Asumme isossa talossa maalla, jossa olisi ihanteelliset puitteet lasten kasvaa. Olemme nyt useamman vuoden ajan haaveilleet sijaisperheenä toimimisesta. Otimme muutama vuosi sitten yhteyttä sossuun kyseisen asian tiimoilta ja kävimme keskusteluja. He olivat sitä mieltä, että sopisimme kyllä luonteidemme ja elämänarvojemne jne mukaan sijaisperheeksi, mutta koska meillä ei ole omia lapsia, eivät he voi vielä pitkäaikaista sijoitusta meille tarjota. Onko tämä todellakin näin? Tiedän kyllä mitä pienten lasten kanssa eläminen on, sillä olen lähtöisin isosta lapsiperheestä, jossa luonnollisestikin isommat hoitivat pienempiä. Meillä on ollut jo pitkään valtava vauvakuume, mutta pelkoni vuoksi en pysty olemaan raskaana. Tämä voi kuulostaa oudolta ihmisestä, joka ei kyseistä pelkoa omaa, mutta raskauspelkoni on samaa luokkaa kuolemanpelon kanssa. Pitkä tarinahan tästä tuli enkä usko, että täällä kovin montaa sijaisäitiä palstailee, mutta kelpaisi minulle kaikenlaiset tarinat sijaisperheistä. Jos nyt sattuisi joku sijaisäiti tämän lukemaan, niin lukisin mielelläni minkä ikäisenä saitte ensimmäisen sijoitetun lapsen ja oliko teillä omia lapsia ennen sitä?
Kommentit (3)
Kiitos tarinastasi. Minkä ikäinen teille sijoitettu lapsi oli? Olemme kuitenkin sen verran nuori pariskunta, että senkin vuoksi haluaisimme mahd. pienen/pieniä lapsia, 1-3 vuotias olisi "sopivin". Isompien traumatisoituneiden lasten kanssa emme usko pärjäävämme. Haluaisimme, että lapsi kasvaisi osaksi perhettämme ja pienen lapsen olisi helpompi sopeutua uuteen perheeseen, kun aiemmasta ei ole niin paljoa muistoja. Mutta tosiaan, suurin ongelmahan tässä on se, että meillä ei ole omia lapsia. Jonka tosin itse näen vain hyvänä asiana, sillä omat biologiset lapset olisivat kuitenkin väistämättäkin rakkaampia kuin sijoitetut.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin siis meille sijoitettu lapsi oli tosiaan sijoituksen alussa noin 7-8-vuotias..En tarkalleen muista, kun en niin läheinen tosiaan hänen kanssaan ollut.. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi noista omista lapsista..Meillä nimittäin kävi niin, että jos menin esim. äidin viereen sohvalle kun lapsi leikki omassa huoneessaan, tuli hän välittömästi äitini syliin. Ei siis antanut minulle ja siskolleni mitään mahdollisuutta olla äitimme kanssa, vaan vaati aina kaiken huomion. Myös siskollani oli ongelma kun hänen kaverinsa tulivat käymään, eikä sijaislapsi ymmärtänyt että miksei hän saanut joka kerta olla heidän mukanaan, ja itkupotkuraivarit, siis ei ne huvittavat, vaan ne järkyttävät, siinä sitten joka kerta tuli..
Tuossa 1-3-vuotiaissakinhan on myös samoja ongelmia, kyllä nekin jotain tajuavat, varsinkin vaikeaksi tekee se, kun eivät ymmärrä miksi viedään pois äidin luonta.. Elävästä arkistosta voi katsoa teiniäitejä, siellähän 1-2-kaudella ollut Sarita menetti lapsensa huumeongelman vuoksi, ja lapsen mummo ja kummi sanoivat että lapsi käyttäytyi pientenlasten sijoituksessa aggressiivisesti, ja tarrautui yhteen hoitajaan vaatien kaiken tämän huomion. Saritan poika Nicklas oli tuolloin noin parivuotias, en tarkalleen muista.. Että eivät nekään välttämättä aina niin helppoja ole, mutta etteköhän te selviä. Kyllä sossusta varmasti jonkinnäköistä tietoa ja apua saa, ja pitäähän se koulutuskin käydä ellei ole sukulaissuhteesta kyse. En mitenkään ole lyttäämässä ajatuksiasi, eivät ne ole vääriä/huonoja, tuon vain esille toisenkin puolen.. Uskon että teistä tulisi hyvät sijaisvanhemmat, jos vain tahtoa ja intoa löytyy!
Terv. 2
En ole varsinaisesti sijaisäiti, vaan sijaissisar, vai miksi sitä kutsutaan.. Sukulaislapsi oli meillä sijoituksessa kun olin noin 13-15-vuotias.. Sanoit, että kapaat kaikenlaisia tarinoita, joten tässä yksi, eri näkökulmasta, mutta kuitenkin..
Lapsi oli hankala, myöhemmin tähän sai selityksen, mutta oli kuitenkin. Kiukkusi joka päivä, itki ja huusi. En ikinä tullut hänen kanssaan toimeen, tämäkin saattoi vaikeuttaa lapsen oloa, mutta en välittänyt, enkä välitä edelleenkään, niin syvä viha minulle häntä kohtaan syntyi. Sukulaissuhteet ovat kärsineet todella pahasti tämän takia. En ole siis koskaan sietänyt kyseistä lasta, mutta kun hän muutti meille ja vaati kaiken huomion äidiltämme, kasvoi suhteesta todella etäinen, minulla oli kaikki auktoriteetti, olinhan sentään vanhempi ja asuin kodissani, mikä siis ei ollut hänen kotinsa. Tein periaatteessa hänen elämästään helvettiä, koska hän teki minun saman minulle, vaikkei itse tähän ollutkaan syypää. Tiedän, että ulkopuolisesta kuulostan lapselliselta ja tyhmältä, ärsyttävältäkin, mutta olin silloin lapsi. Ja se jätti arvet. Teillä ei tosin sitä ongelmaa ole, että omat lapset tai sukulaissuhteet kärsisivät, mutta tahdoin vain tuoda esille sen, että jos ei lapsen kanssa tule toimeen niin sitä ei saa sanoa ääneen, ei edes tukitapaamisissa ilman lasta, ei missään nimessä, sossut ei hyväksy sitä. Pyysin saada apua tilanteeseeni perhetyöntekijältämme, sain jutella tytön kanssa joka rakasti uutta sijaissisartaan, "ota siitä mallia positiiviseen asenteeseen, älä missän nimessä näytä lapselle miltä sinusta tuntuu". Lisäisin vielä, että olen aika rakastanut lapsia.
Koska tahdoit sijaisvanhemman kokemusta, voin sanoa muutaman sanasen siitäkin, mitä äitini koki. Kun lapsi pääsi takaisin kotiin, sanoi että jos hänet otetaan uudelleen huostaan, ei lapsi tule enää meille. Äitini oli aivan poikki, jatkuvasti, koska lapsi oli niin vaativa. Sossuilta ei paljon apua herunut, vaikka lupasivat olla tukena. Erään perhetyöntekijän kanssa äitini jutteli muutaman kerran, siinä se.
Toivottavasti muualla saa asioihin apua jos tarvitsee, mutta meidän piti selviytyä yksin, ja se on jättänyt suuren loven itseeni. Mutta tosiaan, jos lapsi on esim. päihdeperheestä, voivat kotiolot jo vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen, hän voi hylkiä apua yms.. Toivottavasti saat myös positiivisia kokemuksia, voihan tuo olla todella antoisaa ja ihanaakin arkea, jos palaset loksahtavat paikoilleen, eikä kirjoitustani kannata ottaa liian vakavasti. Paljon onnea teille, toivottavasti saatte pientä elämää taloonne!