Lue keskustelun säännöt.
miksihän omista vanhemmista on niin vaikea pitää...
30.01.2015 |
Olen 29 kolmen lapsen äiti ja yksinhuoltaja. Olen aikanaan muuttanut 14-vuotiaana kotoa pois ja äitisuhteeni on ollu aina vaikea. Äitini vaikeutti isäsuhdettani teini-iässä mustamaalaamalla häntä vaikka olen ollu isäntyttö aina. Välissä ollut helpompia aikoja. Vanhempani arvostelevat tekemisiäni, lasteni kasvatusta ym. Esim imurinpussin vaihto, pidänkö lapsiani liikaa sylissä, komennanko heitä tai annanko rankkua(esim. vanhimmalle lapselle[10vee] pelikieltoa tms.). Itse olen elänyt vapaan lapsuuden eikä minua ole kielletty mitään, siskoni koka on kaksi vuotta vanhempi on komennellut minua pienenä. En muista koskaan että minua olisi kielletty kiroilemasta tai ettei ketään olisi saanut kiusata. Se oli raskasta ja omille lapsille en halua sellaista. Kuitenkin tunnen olevani hyvä äiti joka laittaa lapsille järkevät rajat, koulusta ja päiväkodista olen saanut pelkästään hyvää palautetta. Luultavasti en pitäisi vanhempiini mitään yhteyttä jos minulla ei olisi lapsia. Miten siedätte arvostelevia isovanhempia?
Kommentit (2)
Huonosti. Eivät ehkä niinkään arvostele lastenkasvatusta, sitä lukuunottamatta että jos 3-vuotias kiukuttelee eivät kestä hetkeäkään uhmakohtausta ja ihmettelevät miten voi noin huonosti käyttäytyä (yeah, right, muistan itsekin miten kiukuttelin kotona eikä mies ole ollut kotonaan sen helpompi). Mutta heillä tulee huomauteltua esim jos pyykkikorissa on pyykkiä, päiväpeite vinossa, eteisessä kengät epäjärjestyksessä tms. Kaikesta pienestä huomautellaan, mikä on kauhean rasittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kuuntele arvostelua. Olen tehnyt vanhemmilleni hyvin selväksi, että minä olen itsenäinen, itseni elättävä aikuinen ihminen, ja odotan että minua kohdellaan samalla hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella, kuin he kohtelevat vieraampiakin ihmisiä. Mikäli tämä ei heille käy, emme valitettavasti voi olla enää tekemisissä. En ole masokisti joka jäisi toistuvasti asiattomasti loukattavaksi mihinkään ihmissuhteeseen, en vanhempi-suhteeseenkaan.
Meillä tuosta käytiin taistelut kun olin noin 25-vuotias. Äiti varsinkin olisi vahvasti halunnut kontrolloida elämääni ja valintojani, ja minä taas en siihen suostunut. Valtaa äiti yritti käyttää mm. juuri arvostelemalla, jolla yritti saada itsensä ylennettyä ja asemaan mistä voi muka neuvoa: "kun et sinä osaa edes kotia hoitaa" tms. Mutta minä sanoin tiukan EI:n, että joko alat kohdella minua normaalin kunnioittavasti, tai sitten se on hyvästi. Vuoden verran olinkin niin etten ollut vanhempien kanssa missään tekemisissä, mutta sitten äiti suostui yrittämään uusilla ehdoilla. Nyt olen nelikymppinen, ja me olemme hyvät ystävykset olleet jo pitkään, ja molemminpuolinen kunnioitus on itsestäänselvä asia.