Pelkään pilaavani elämäni...

Olen pitkän tapahtumaketjun seurauksena ollut työkyvyttömyyseläkkeellä useamman vuoden, 40. ikävuosi lähestyy ja olen aiemmin paljon hävennyt itseäni ja pitänyt elämääni aivan surkeana, mutta tänä vuonna olen löytänyt rauhan sisältäni ja tajunnut, että elämäni ei ole paljon huonompaa, kuin monella sellaisella ihmisellä, joka on paperilla vähemmän syrjäytynyt.

Olen kuitenkin ottanut koulupaikan vastaan vieraasta kaupungista ja kirjoittanut jo vuokrasopimuksen, jonka voi vielä perua. Koen että minulla olisi hirveästi annettavaa vielä monissa eri työpaikoissa ja kaipaisin mahdollisuutta samaistua keskivertotallaajaan sekä löytää puolison ja ehkä perustaa joskus vielä perheenkin tai edes toimia uskottavana mentorina lapsille ja nuorille. Uusi paikkakunta voisi myös piristää paljon.

Samalla minut parhaiten tunteva ihminen pelkää minun tekevän virheen ja kertoo, miten moni minun asemassa vain ottaisi rennosti ja hakisi jotain osa-aikatöitä tai suunnittelisi kevytyrittäjyyttä. Tavallaan ymmärrän häntäkin, mutta olen ollut yli 10 vuotta niin, että vanhempieni lisäksi kotonani ovat käyneet lähinnä vain huoltomiehet ja olen tullut siihen päätökseen, että en kiinnosta ihmisiä tällaisena tai en kohtaa heitä näin ja siksi haluaisin yrittää vielä kerran.

Toisaalta nyt tämä koronatouhu, johon alunperin uskoin, pelottaa minua erittäin paljon, sillä minulta on jo poistettu yksi erittävä elin ja vireystasoni ei ole paras mahdollinen. Koulupaikassa joutuisin harjoitteluihin, joissa voidaan ensi vuoteen mennessä vaatia rokotetta, jonka haittavaikutukset pelottavat todella paljon; minua ei tule lohduttamaan se, että muutkin saavat haittoja ja että osa kuolee. Jos asetun tuota vastaan, opiskeluni ei ehkä etene ja saatan joutua luopumaan tilapäisestä opiskelija-asunnosta aikaisemmin, kuin tarkoitettu, koska stressaannun konflikteista ja manipuloidusta syyllisyydestä todella paljon ja helposti.