Ykkösluokkalaisen uhma - normaalia?

Normaalia, lapsella on päässään melkoinen myllerrys. Koulun alkaminen on vaativa homma, on uusia kavereita, läksyt, opettaja jne. Hirveästi asioita ja sääntöjä joita pitää oppia. Koulussa ei voi pahemmin uhmailla joten kaikki näytetään sitten kotona. Tsemppi, kyllä se helpottaa. Selvät säännöt ja rajat, mutta paljon ymmärrystä ja syliä. Ekaluokkalainen on vielä pieni ja kaipaa tukea. Pitäis olla jo iso vaikka on vielä pieni.

Kiitos, itsellä meinaa vaan hermo välillä mennä. Olen jonkun etuuden sanktiona poistanut, koska ei ole useammasta huomauttamisesta huolimatta uskonut. Tämä varmaan ihan muutenkin normaali kasvatuskeino, mutta huono omatunto vain tulee itselle kun joutuu näin tekemään. Aikaisemmin kun aika helppo lapsi ollut, aikaisemmat uhmaiät mielestäni helpot tähän mennessä. 

Omalle tuittuilijalleni sanoin aikoinaan että on vielä ihan pienen pieni vaikka onkin koululainen. Annoin ikäänkuin luvan olla pieni. Ajattele kun lapsi pidättelee itseään koko koulupäivän niin sitten se purkautuu kotona niihin turvallisiin aikuisiin.

Kyllä se tasaantuu, sitten muutaman vuoden päästä (ainakin tytöillä) alkaa jo pikku hiljaa murkku vaihe ja sitten se pieni onkin jo niin iso mukamas..

4 vielä. Ei se ole kivaa olla se vanhempi joka sanoo säännöt ja pitää niistä kiinni. Pakko se vain on olla se aikuinen. Mutta jos antaisit kaikessa periksi ja katsoisit huonoa käytöstä läpi sormien niin 5 vuoden päästä sinulla ei olisi enään mitään otetta lapseen ja lapsi olisi todella turvaton.

Olin ihan shokissa ensimmäisen kanssa, kun ykkösluokka alkoi.
Poika oli aina ollut todella iloinen, sosiaalinen ja tottelevainen lapsi. Tosin todella energinen ja vilkas ja sitä myöten aina oli jotankin härdelliä päällä.
Mutta eihän sitä poikaa enää tahtonut tunnistaa sitten. Ovet paukkui, tavarat lenteli ja uhmasi aivan kaikkea vastaan mitä nyt uhmata voi. Tilanne oli todella vaikea, olin aivan loppu, eikä mitkään rangaistukset tai jäähyt tehonneet.
Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin ja nyt, kun lapsi on kolmannella luokalla, niin meno on rauhoittunut.
Tosin enää poika ei ole se pieni tottelevainen enkeli käytökseltään, ja toisinaan vielä mielenosoituksiakin löytyy. Mutta aivan toista luokkaa kuin silloin ekaluokalla. Asioista voi keskustella, ja lapsi on selkeästi kasvanut käytökseltään. On sellaiset ison pojan elkeet.
Tosin vilkkauden takia koulunalku oli rankka. Tavaroista huolehtiminen oli todella vaikeaa, samalla läksyt, lukemaan oppimisen vaikeudet, kaikki vastuu ja itsenäisyys. Kyllähän tuollaisesta muutoksesta aikuinenkin jo reakoisi.

Onneksi nyt sitten olen muiden kohdalla jo oppinut valmistautumaan ykkösluokkaan. Eikä ole valmistautuminen hukkaan mennyt.
Rakkaasta äidistä tulee, tyhmä äiti. Ja sääntöjä vastaan purnataan minkä keretään.
Parhaillaan on talossa ekaluokkalainen, joka monet päivät osoittaa mieltään ja aika usein kuulen kuinka TYHMÄ minä olen. Mutta sitten illalla kuitenkin se samainen pieni kapsahtaa kaulaan halamaan tiukasti, eikä millään haluaisi päästää irti.

Tämä on sellainen vanhemmista vieroittumisen ikä. Kun samaan aikaan haluaisi käpertyä äidin syliin ja olla mahdollisimman itsenäinen ja iso tyttö/poika.

Kyllä se ohi menee. Muistat aina vain, että hyvä, että saa kiukkunsa purettua ja sinä olet turvallinen aikuinen jolle voi välillä äristäkkin.
Voit ajatella, että tässä iässä kun lapsi huutaa kuinka tyhmä olet, että se tarkoittaa kuinka tärkeä sinä olet.

Kiitoksia kaikille vastauksista. Itse ajattelin jo olevani huono äiti, ja varsinkin kun se oma hermokin välillä menee. Olen yrittänyt lapselle kyllä sitten puhua ettei äitikään aina jaksa.