"Halusin vielä yhden"

Otsikon perusteella luulin ketjun käsittelevän eilistä baari-iltaa.

En lukenut juttua, mutta todellakin kolmannen lapsen haluaminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Otaksuin, että sieltä syntyisi hyvän itsetunnon säilyttävä, optimistinen, älykäs, huumorintajuinen, eteenpäinpyrkivä  ja sosiaalisesti lahjakas lapsi, kun taas vanhemmat sisarukset ovat älykkäitä, mutta noissa muissa ominaisuuksissa tavan tallaajia. Nuorin kehittää vanhempia sisaruksia ja hän tahtoo tulla kohdelluksi osaavana ja ei yhtään vähäisempänä kuin toiset. En idealisoi nuorinta, vaan hän on hyvin pidetty kaikkien mielestä ja toki myös inhottu, kun sille päälle joskus sattuu...

En tiedä miten, mutta olen aina tiennyt, että minkälaisia lapsia olisi tarjolla. Yksi on ehkä vielä synnyttämättä, mutta ehkä sen tekee joku muu kuin minä?

Mullakin on aina ollut ikuinen vauvakuume. Neljännestä tuli iltatähti, jonka tiesin jäävän viimeiseksi. Onneksi hänen tulleessaan tunsin, että nyt on kaikki lapset kotona.

Neljän lapsen äitinä on vaikea ymmärtää sitä kuinka jotkut eivät ymmärrä että toisilla on rankempaa kuin toisilla (nim.mer. kaikki lapset on aina olleet super terveitä)

Ja että toiset uskaltaa hankkia sen viidennenkin ihan siksi että on niin helppoa.

Ja että elämään yleensäkään ei voi suhtautua että mitä jos.Kyllä jäisi kaikki tekemättä.

Väsyttää vieraiden ihmisten jatkuva arvostelu meidän elämästä ihan vain sillä verukkeella,mikä on lapsiluku.

Lapsien kanssa niin moni asia on tuurista kiinni mutta on kyse paljolta siitäkin kuinka uskaltaa heittäytyä.Ja yhtä paljon kyse on elämän asenteesta,tää on nyt meidän elämää ja kaikki tehdään lapsia ajatellen.

Toisaalta pöhköä mutta musta tuntuu että meidän perheessä on niin kivaa olla lapsi että meillä on "oikeus" lapsia tehdä.

Kun on lapsi 2.n vuoden välein,on elämä älyttömän rikasta.

Meille tulee viides ja ihan tarkoituksella.Saan olla taas kotona,kht nousee,vauvakuume ja se vaan tuntuu oikealta.

En kyllä jaksaisi kolmatta. Enkä toista. Ja tosiaan, siinähän on myös se vaara, että kolmannen mukana tuleekin sitten vielä se neljäs lapsukainen.

Meillä on kolme ihanaa lasta ja perheemme ei olisi täysi ilman tätä maailman suloisinta kohta 1,5 vuotta täyttävää tyttöä, kuopustamme. Isoveli on 8v ja isosisko 6v. Erittäin (liiankin) helposti on mennyt tämän oman kolmikkoni kanssa vauvan ensihetkistä alkaen, enkä koe kolmilapsisessa perheessä rankaksi arjen pyöritystä/matkailua tms. Nautin heistä joka päivä, rakastan heitä joka päivä. Elämä on täydellistä juuri näin. (Kenelläkään ei ole ollut koliikkia/allergioita tms, hyvin nukkuvia ja syöviä olleet pääasiassa aina, helpot lapset kaikinpuolin, se tekee helpoksi olla tyytyväinen ja onnellinen). Turha pelätä etukäteen.

Esikoisen ollessa parivuotias aloin puhua toisesta lapsesta. Mies on itse ainokainen, joka ei osannut haaveilla sisaruksesta lapselle. No ykköselle ja kakkoselle tuli ikäeroa 5 vuotta... Sitten oli jo miehelläkin mieli muuttunut niin paljon, että kolmonen pitää saada ehdottomasti. No kolmosella on ikäeroa kakkoseen 4,5 vuotta. Lyhyemmätkin välit olisi voinut olla, mutta nyt kun kuopuskin on abiturientti, tuntuu että minne se lapsiperheenä eletty aika meni?

Kerran kirjastossa puolituttu isä pienten vilkkaiden tyttöjen (2 kpl) vietti sadepäivää ja näytti aika uupuneelta. Ajattelin, että voihan tästä tulla sanomista, mutta sanon silt hänelle että ottaisin tuon ajan takaisin milloin vain, se menee todellakin liian äkkiä ja ei tule takaisin vaikka miten kaiholla sitä muistelisi.

Miksi nää vähäosaiset sikiää kuin jänikset

Kannatti se kuudeskin tehdä, vaikka jonkun mielestä sitä olis ollu jo mielenvikainen.

Itku tuli minullakin, vaikka harvemmin herkistelen. Itse olen lapseton, mutta lapsi tai useampi on ollut haaveissa aina. Onneksi on vielä reilusti ikää yrittää, tällä hetkellä on opinnot vielä niin pahasti kesken eikä "oikea" mieskään ole kohdalle osunut. Silti kirpaisee sydänalasta - ehkä joku päivä itsekin saa olla tuossa tilanteessa.