Haluan irti tunteesta, että elämä on jotenkin pettänyt

up

Minä olin samassa tilanteessa, työttömyys ja heikonlaiset pätkät vaihtelivat. Vaihdoin sitten alaa hoitajaksi. Se oli mulle iso kriisi, tavallaan siinä joutui sitten myöntämään sen, että tiedostaa ja myöntää sen ettei aiemmalla tutkinnolla koskaan tulee pääsemään niihin töihin ja siihen asemaan mitä uskoi. Ensimmäinen vuosi opinnoissa oli hankala juuri tämän vuoksi että piti tehdä vähän surutyötä sen asian kanssa, että tavallaan hukkasi vuosia opiskelemalla alaa joka ei työllistä (enää) ja eli vuosikausia tavallaan marginaalissa, kuulumatta mihinkään ja pääsemättä mihinkään ammatillisesti, ja nyt sitten aloitti taas kaiken tavallaan alusta.

Mutta, nykyään olen onnellinen. Opinnot ovat vielä kesken, mutta elämä etenee. Asuntolaina on saatu, työtilanne näyttää hyvältä. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oman hyvinvoinnin edistämisessä on ollut sen tajuaminen (potilastyössä), kuinka paljon ihmisillä on elämässään pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja kuinka elämä on ylipäänsä selviytymistä enemmän kuin ulkoisilla mittapuulla mitattu menestys. Ne omat vastoinkäymiset eivät olekaan tehneet minua erilaiseksi, epäonnistuneeksi, vaan ihan tavalliseksi ihmiseksi. Minulla oli sellainen vääristynyt ajattelumaailma, että ajattelin jatkuvasti sitä miten asioiden pitäisi olla, enkä nähnyt sitä miten asiat ovat.

Tunnen itseni nykyään tarpeelliseksi osaksi yhteiskuntaa. Opin ja kehityn koko ajan. En enää edes haaveile mistään urasta, vaan olen iloinen siitä että saan tehdä työtä joka on järkevää.

Mieti ap millaisia vaihtoehtoja sulla ois nykyiselle tilanteelle, ihan rohkeasti vaan. Mieti millainen ihminen olet  ja mikä motivoi sinua. Nykyiselle työtilanteelle et voi yhtään mitään, ja voi olla ettei se muutu paremmaksi oman työurasi aikana ikinä. Mitä tekisit, jos tietäisit että sillä suunnalla ei ole odotettavissa mitään tämän enempää? Pystytkö hyväksymään tilanteen ja elämään sen kanssa ilman että se vaikuttaa elämänlaatuusi vai stressaisiko se sinua vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniä? 

Mulla on samoja fiiliksiä kuin sulla ap. Ja juuri työn suhteen. Mulla on ihan hyvät koulutukset ja olen ihan ok kaikin puolin mutta työtä en ole saanut. Pätkiä olen tehnyt minäkin.

Enkä ole oikein keksinyt mitään millä saisin pois ajoittain tulevat syvät pettymyksen ja vihan tunteet. Tunnen välillä aivan raivoisaa vihaa tätä yhteiskuntaa kohtaan ja se vähän huolestuttaa. Minusta tuntuu, että minut on petetty ja huijattu. En olekaan saanut niitä asioita mitä nuorena opetettiin tavoittelemaan. Kuten siis vakituinen työ, omistusasunto ja sellainen keskiluokkainen lämä lasten hyvinen harrastuksineen yms.

Tuttu tunne siis mutta en osaa auttaa sinua mitenkään. Yritän hakea elämääni merkitystä omista harrastuksista.

Itse ole tehnyt asioita moraalisin perustein en voi tehdä niitä enään moraalittomalle yhteiskunnalle. Tieto lisää tuskaa. Ihmiset on loisia

Ei musta ole hoitsuksi. Työ on tärkein osa identiteettiäni, harrastukset yms. on ihan toissijaisia. Sellaista se on kun on kutsumus. Kauheaa kun ei pääse toteuttamaan "velvollisuuttaan".

Sen lisäksi että ihmiset on turhia on heillä tarve tuhota roskata ja saastuttaa.. mikä tämä ihminen sitten on jos turha loinen? Mikä tavoite tällä yhteiskunnalla on? Vallantavoittelu? Rahantavoittelu? Hyvän elämän kielträminen toiselta?Luonnon ja lajikumppanien orjuuttaminen? Ei yhtäkään sellaista aatetta jonka takana seisoisin. Joten ei ole yhteisiä asioita eikä päämääriä. Mikä tarkoitus on pitää ihmisiä vankeinä näissä asunto työ raha KUPLISSA? Ahneus ja valta orjuuttaminen... ja alkaa sama shaise haisemaan. Turhia olette.

Samat fiilikset. Kaks AMK-tutkintoa plakkarissa. Ei töitä. Lähdin avoimeen opiskelemaan lisää. Katsellaan, mitä.se tuo tullessaan.

En tiedä, mihin sukupolveen kuulut, mutta omassani tuo on sukupolvikokemus. Tässä yksi aika kiinnostava artikkeli, jollain tavalla se lohdutti että on näkyvissä jatkumo, johon tuo tunne kuuluu.

http://www.huffingtonpost.com/wait-but-why/generation-y-unhappy_b_3930620.html

Samantyyppisiä tunteita on itsellänikin, tuntuu siltä, etten ole ihan täysin nuorempana ymmärtänyt elämän realiteetteja vaan haaveillut vain ja taputellut itseäni selkään kun olen niin hyvä ja sukulaisten mielestä tosi lahjakas. Ja nyt tässä pitää sitten itselleen opettaa että maailma toimii eri tavalla.

Peukut siitä, että yrität työstää asiaa ja olla tulematta katkeraksi!

Samoja fiiliksiä täälläkin, tosin ei työn puolesta vaan lapsen terveyden puolesta, teini sairastunut masennukseen ja avun saaminen on kehnohkoa...

Realismia kehiin pliis jundet. Ei se että sanoo ymmärtäneensä realiteetit siitä sellaista tee. Minusta vanhoilla on enemmän realiteetitt hukassa kuin nuorilla.. suuret ikäluokat eli sota on se josta me tämänhetken "orjat" kärsimme.. samalla tyllä ei saa murto osaakaan eikä paremmalla koulutuksella eikä jäljellä ole oikeaa kilpailua vaan monopoli asemaassa olevia ihmisten perustarpeisesta elämästä kuppaavia tuholaisia....

Niin tietysti on kaikkea tätä paskaa mitä työksi kuiskitaan... te ette edes avoimesti uskalla kertoa mitä teette työksenne koska häpeätte elämäänne.. ette ole katkeria hihihih mitä olette sitten?

up