Ottaisitteko 5-6v. lapsen mukaan katsomaan kuolevaa mummoa?

Jos lapsi ehdottomasti haluaa, niin ottaisin, mutta ensin selittäisin mummon olevan todella kipeä.

Jos lapsi ei olisi pyytänyt päästä mukaan, en ottaisi.

Jos mummo sanoisi haluavansa nähdä lapsen, kysyisin lapselta haluaako hän tulla mukaan ja selittäisin mummon tilan etukäteen.

Ne hyvät muistot jäävät, vaikka näkeekin ihmisen kuolevana ja/tai kuolleena. En ole koskaan ymmärtänyt tätä perustelua. Minusta se on loukkaavaa kuolevaa kohtaan, jättää hänet vain yksin, jotta itsellä jotenkin kiva mieli.

Kamalaa että ihmiset on näin vieraantuneita kuolemasta ja jatkavat sitä lapsilleen. Kuolema on ihan normaali asua ja siitä voi puhua lapselle ikätasoisesti ja rehellisesti. Kamalinta on kun ihmiset ajattelee että lapset eivät saa tulla hautajaisiin

Ottaisin,lapsen täytyy ymmärtää mummo vanha ja lähtee..ja kyllä se mummon näkeminen tärkeää jää muisto.

Vierailija kirjoitti:

Yliholhousta. Mummoa katsomaan vaa. Voi ilahduttaa mummoa edes sen pienen hetken.

Lapset oppivat elämään oikeaa elämää, ei siitä mitää traumoja jää.

Kysynpä samalla mitä te tekisitte seuraavassa tilanteessa.

Kissa joka ei ole oma on jäänyt pihatiellä auton alle ja kierii tuskissaan ja se tulisi lopettaa heti.

Ympärillä on lapsia mutta aikuinen joka lopettamisen tekisi, ei tee sitä koska ne lapset on siinä katsomassa ja antaa kissan kärsiä.

Miten sinä tekisit? Lopettaisitko kissan siinä heti lyömällä kirveen hamarapuolella päähän, että kuolee vai annatko kissan kärsiä niin kauan että lapset siitä joskus poistuvat näkemästä.

Minä häätäisin penskat muualle ja lopettaisin kissan. Jos eivät siitä suostuisi nopeassa tahdissa häipymään lopettaisin kissan heidän nähden, sama sille tuleeko jollekkin heistä traumoja.

Vie lapsi katsomaan mummoa. Jää parempi muisto, kun ovat saaneet vielä nähdä, katsoa ja koskettaa, kuulla ääni. Elämässä on näitä vain- kerran tilanteita, tuo yksi niistä. Helpompi mennä eteenpäin, kaikesta huolimatta. Itse vaalin oman läheiseni kuoltua juurikin niitä viimeisiä yhteisiä hetkiä, ihan korvaamattomia, lohduttavia.

Riippuu lapsesta. Yleisesti (viittaamatta pikkulapsiin) sanoen mielestäni jollain tapaa myös se on tosielämästä etäännyttävää, että halutaan kuoria elämästä ja ihmisistä vain kermat päältä; pitää vain hyvät ja kauniit muistot. Ihmettelen ylipäätään sitä, miten on mahdollista, että nykyään traumatisoidutaan niin herkästi ja pelätään myös lapsien traumatisoituvan milloin mistäkin. No kai niin käykin, jos elämän nurja puoli piilotetaan viimeiseen saakka.

Vierailija kirjoitti:

Yliholhousta. Mummoa katsomaan vaa. Voi ilahduttaa mummoa edes sen pienen hetken.

Lapset oppivat elämään oikeaa elämää, ei siitä mitää traumoja jää.

Kysynpä samalla mitä te tekisitte seuraavassa tilanteessa.

Kissa joka ei ole oma on jäänyt pihatiellä auton alle ja kierii tuskissaan ja se tulisi lopettaa heti.

Ympärillä on lapsia mutta aikuinen joka lopettamisen tekisi, ei tee sitä koska ne lapset on siinä katsomassa ja antaa kissan kärsiä.

Miten sinä tekisit? Lopettaisitko kissan siinä heti lyömällä kirveen hamarapuolella päähän, että kuolee vai annatko kissan kärsiä niin kauan että lapset siitä joskus poistuvat näkemästä.

Veisin lapsen katsomaan. Jossain kohti kuolema on kohdattava ja turvallisen aikuisen kanssa ihan paras hetki se kohdata.

Case kissassa toteaisin lapsille että nyt mennään sivumpaan katsomasta. Olen ollut vastaavassa tilanteessa lapsena ja eläin lopetettiin nopeasti siinä kaikkien nähden. Ei jäänyt traumoja ja lopettajankin ilmeestä pystyi lukemaan tilanteen olevan vaikea ja surullinen eläimen puolesta.

Mummo jos tajuissaan, niin hänen vuokseen veisin. Varmaan haluaa lapsenlapsensa nähdä viimeisen kerran.

Minusta lasten käsityskykyä aliarvioidaan jatkuvasti. Puhukaa niille lapsille älkääkä piilotelko asioita, jolloin he joutuvat paikkaamaan aukot mielikuvituksellisilla kauhukuvilla tai turhilla toiveilla. Viekää lapsetkin katsomaan kuolevia ja kuolleita läheisiä, niin heidän on paljon helpompi päästä yli ja ymmärtää. Kun näkee miten heikossa kunnossa mummo on, tajuaa, että kuolema on väistämätön ja samalla helpotus. Kun näkee mummon kuolleena, tajuaa, että mummo on nyt tosiaan kuollut ja se mikä haudataan, on pelkkä ruumis. Mummoa ei haudata, vaan mummon ruumis haudataan. Parhaassa tapauksessa lapset tajuaa nämä asiat paremmin kuin moni aikuinen. Lapsilla vaikuttaa myös usein olevan luontainen taipumus uskoa jälleensyntymään. Antakaa uskoa, vaikkette itse uskoisi.

Anna pienen lapsen päästää mummo kivuistaan. Ota kotoa mukaan lihanuija ja lapsi saa hoitaa mummon rajan yli. Muutama kunnon kopautus lihanuijalla mummon päähän niin mummon kärsimys päättyy. Lapselle jää lämpimät muistot mummosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuisi vähän että tuommoinen saattais pelottaa noin pieniä lapsia. Onko mummo ollut miten läheinen teidän lapsille? Ovatko nähneet häntä virkeämmässä kunnossa milloin viimeksi?

Lapsi on nähnyt mummon viimeksi virkeänä puoli vuotta sitten ennen kuin joutui sairaalahoitoon ja sillä välin olen yksin käynyt tervehtimässä mummoa, mutta haluaisin lapsen sanovan hyvästit mummolle.

En veisi itse, kun edellisestä näkemisestä on noin pitkä aika. Vaikka lapsen olisi totta kai hyvä toisaalta saada kokemusta myös siitä elämän vääjäämättömästä lopusta, tuo puoli vuotta näkemättä on tuon ikäiselle jo niin pitkä aika, että mummon muisto on jo mielessä alkanut hapertua. Antaisin lapsen pitää lapsen hyvät muistot pirteästä ja parempikuntoisesta mummostaan. Jos taas lapsen kanssa olisi säännöllisesti muutenkin vierailtu kuolevan luona, silloin lapsi voisi vielä vierailla huonokuntoisenkin luona. Mutta nyt, ei.

Lapsihan voi hyvin "sanoa hyvästit" vaikka piirustuksen kautta, piirtää jotain mummolle ja sinä viet piirustuksen mummolle nähtäväksi/kerrot siitä mummolle, jos vointi on jo todella huono, eikä jaksa piirrustusta katsella.

Lapsi kyselee mummosta ja on huolissaan, vaikka en ole suoraan sanonut että mummo tekee kuolemaa.

Vähän pitäisi valmistella lasta mummon tulevaan kuolemaan ja puhua sairaudesta ja kuolemasta.Katsomaankin voisi viedä niin lapsi näkisi kuinka sairas mummi on ja ymmärtäisi ehkä kuolemankin sitten paremmin.Riippuu vähän lapsen luonteesta,voiko ottaa mukaan,onko rohkea vai kovin herkkä.

Olen tehnyt niin. Nuorimmaiseni oli kuusivuotias, kun kävimme katsomassa sairaalassa äitiäni, joka teki hidasta mutta varmaa lähtöä. Onneksi ehdimme viettää aikaa hänen vointinsa mukaan ja onneksi lapseni ehtivät sanoa tavoillansa hyvästit mummilleen. Tärkeät hetket kaikille osapuolille.

Ja lapseni kokivat asian jo silloin, kuin vielä nytkin, itselleen tärkeäksi.

Ota vain lapsesi mukaan.

Elämää se vain on.

Olin itse vuosi sitten äitini kuolinvuoteella ja itkin hysteerisesti. Ottaisin noin pienen lapsen mukaan, jos tietäisin, että kykenen olemaan tilanteessa turvallinen ja itkemäänkin hallitummin kuin mitä äitini kuolinvuoteella tein.  Koska olen tällainen, pieni lapsi olisi säikähtänyt minun toimintaani ihan eniten, ei kuolevaa mummoa. Jos kykenet olemaan turvallinen aikuinen tilanteessa, niin ota lapsi mukaan. Kuolemasta on tehty liian vierasta tässä yhteiskunnassa. 

Ei sairaita ja kuolevia saa eristää muista ihmisistä! He tarvitsevat yhteisön turvaa ja huolenpitoa! Miten lapsi käsittää sen, että hänestä pidetään huolta, mutta muista ei tarvitse pitää? Tokihan hänkin tuo juotavaa sairaalle äidille, pyyhkii sairaan otsaa märällä rätillä, tuo nenäliinoja ja yskänpastilleja...

Lapsi tulee kuule traumat saamaan, ihan sama mitä teet. Joko se trauma on se kuoleva mummo, tai sitten se ettet ostanut oikeanlaisia legoja. Jostain ne kakarat valittaa aina 100% varmuudella. Mars mummoa katsomaan. Ja opetelkaa puhumaan asioista. Kuolemasta pitää puhua!

Kerrot mummon voinnista etukäteen ja menette tapaamaan mummoa, jos lapsi haluaa.

Omat lapseni 4 ja 6 v olivat mukana sairaalassa mummovainaani ruumiinpesussa ja pukemisessa (äitini on sairaanhoitaja ja laittanut valmiiksi useita vainajia). Lapset halusivat itse olla mukana ja saivat tietysti mennä.