Lue keskustelun säännöt.
Ei lasten kanssa helpota!
05.01.2015 |
Ei helpota, ei. Minulle on sanottu sata ja yksi kertaa, että kohta helpottaa lasten kanssa (iät 5, 3 ja2. Mutta ei helpota. Katsokaas kun tulee uusia vaiheita jotka tallaavat alleen ne, jotka edellisessä vaiheessa rasittivat. Joo eivät pienemmät enää kiipeile koko ajan- ne tappelevat. Eivät ne enää vaadi syöttämistä ja kokoaikaista vahtimista - mutta ne uhmaavat. Kun jostain päästä helpottaa, jostain toisesta taas alkavat uudet ongelmat. Ja huoli ja murhe on koko ajan läsnä. Esikoinen oli erittäin hankala (=vilkas) tasan siihen pisteeseen, kun seuraava aloitti koheltamisen.
Sanokaa mitä sanotte, mutta minä sanon, tämä ei helpota. Olisi vain reilua, että sen voisi sanoa ääneen. Ja kyllä, rakastan lapsiani ja itse olen ne tehnyt jne. Mutta kuitenkin, te jotka olette nämä vaiheet jo läpikäyneet, niin olkaa kilttejä älkääkä kaunistelko totuutta, sanokaa suoraan, arki pienten lasten kanssa ei tule helpottamaan eikä sen varaan kannata jaksamistaan laskea.
Kommentit (66)
Kyll meilla helpotti ainakin. Kahen allergisen refluksia vauvan jalkeen nyt on helpompaa kun lapset 2 ja 7. Edelleen valvotaan joka yo pienemman kanssa..mutta se on jo luksusta siihen ett viime vuonna valvottiin viel 3 h joka yo. Unenpuute on jotain ihan hirveaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 22:04"]
Mun lapset on 8-v ja 2-v tytöt. Rauhallisia ovat, eivät tappele, touhuavat keskenään. Pienin ei uhmaa lainkaan. Kolmatta en olisi missään nimessä hankkinut, enkä kahta pienillä ikäeroilla.
[/quote]
Onko kuitenkin sillä sukupuolellakin merkitystä? Minulla on kolme tyttöä 8v, 5v ja 2,5 vuotiaat ja ei meillä ole tuo tappelu ongelmana. 8v jo koululaisena pitää pienemmilleen innokkaana "koulua". Aina tuo pienin ei jaksa niitä koulun sääntöjä ja siitä tulee riitaa :( Mutta muuten helpottanut kovasti, yöt menee jo ilman heräilyä. 8 vuotias tykkää leikkiä vielä 5 v:n kanssa.
Olen nimittäin seurannut läheltä sukulaisperhettä, jossa kolme samanikäistä lasta, mutta kaikki ovat poikia. Ja todella se meno on kyllä aivan korvia huumaavaa, joku riita ja tappelu koko ajan käynnissä, eivät osaa leikkiä mitään yhdessä. Ainoa asia mikä rauhoittaa on joku video tai tietokonepeli. Nämä keinot näyttävätkin sitten olevan usein käytössä.
Muistan aina äitini ilmeen, kun kuopuksena, parikymppisenä muutin viimeisenä talosta. Muistan kuinka hän oli silminnähden sydän syrjällään, kun koti oli yhtäkkiä tyhjä ja hiljainen. Niiiin paljon neliöitä ja tyhjiä makuuhuoneita, joissa huhuilla juttukaveria. Hän kuulemma itki töissäkin (työkaverinsa joskus ohimennen paljasti jälkeenpäin vahingossa).
Nyt talon on täyttäneet viikonloppuisin vierailevat lapsenlapset, ja vanhemmillani on taas uutta iloa elämässään.
Mutta muistan vieläkin, kuinka äitillä oli se "tyhjän pesän syndrooma" :(.
Tässä siis vain perspektiiviä kaikkien pikkumul... siis murkkujen äideille! :)
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:36"][quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:07"]
Lapsista on huolta niin kauan kuin itse elät ja olet suurinpiirtein ajattelukykyinen. Milloin mitäkin murhetta ja yöunien menetystä. Myös kun ovat aikuisia.
Että tehtailkaa vaan niitä kakaroita...
[/quote]
Joo, parastahan elämä on ilman yhtä ainoaa todellista ihmissuhdetta,koska silloin saattaisi joskusjoutua olemaan huolissaankin.
[/quote]
Eikö puolison kanssa voi olla yhtä todellista ihmissuhdetta? Ei siihen lasta tarvita.
Tajusin yhtäkkiä, että meillä samanikäiset 5,3 ja 1,täyttää kohta kaksi. Ja mää en myöskään ole vauvaiän fani, joten koen tämän helpommaksi kuin esim vuosi sitten. Tosin vanhin täyttää kohta kuusi. Ja hänestä on hurjasti apua, toi tänään mulle vettä sohvalle, kun olin kipeä ja auttoi pienimmän kanssa. Monet on myös sanoneet että kunhan nuorin on neljä, niin helpottaa. Mulla on auttanut myös se, että yritän nauttia tästä hetkestä, enkä siirtää ajatuksia sinne milloin ehkä helpottaa. Tää on mun elämää just nyt, entä jos kuolen huomenna, kaduttaako puistossa seisominen jne - jossain vaiheessa kun koin sen yksinäisen puistoilun tosi raskaana.