Kun mies ei vielä halua lasta
Hei! Tarvitsisin uutta näkökulmaa, sillä parisuhteemme on ollut "pattitilanteessa" jo pitkän aikaa. Kirjoitus on pitkä, mutta olisi ihan lukea kommentteja tilanteestamme.
Nyt, neljä vuotta seurusteltuamme, puolitoista vuotta yhdessä asuttuamme ja vuosi kihlauksesta, suunnittelemme häitä puolentoista vuoden päähän. Rakastamme toisiamme vietävästi. Olemme aina toistemme tukena, eikä kukaan tunnu ymmärtävä minua kuten mieheni.
Olemme suunnitelleet yhteistä tulevaisuuttamme. Molemmat haluamme matkustella ja asua ulkomailla. Minulla ei ole ihmeellisiä uratavoitteita, eikä oikeastaan lainkaan kunnianhimoa. Mieheni opiskelee rahakkaaseen ammattiin ja tähtää hieman korkeammalle. Meille molemmille perhearvot ovat tärkeitä, ja haluamme elää turvallista ja rauhallista elämää. Olemme molemmat keskiluokkaisista perheistä, eikä meillä ole jatkuvaa huolta rahasta. Meillä on säästössä perintörahoja. Elämä ja tulevaisuus näyttävät kaikin puolin auvoiselta. Kuitenkin välissämme kasvaa kuilu.
Minulla alkoi voimistua valtava halu tulla äidiksi noin puolitoista vuotta sitten, kun olimme asuneet hetken yhdessä. Vaikka tunne voimistui päivä päivältä, en heti ottanut asiaa puheeksi mieheni kanssa. Ymmärsin itsekin, että hän oli vasta aloittanut opinnot, eikä pitänyt asiaa vielä ajankohtaisena. Itsekin tiesin, että olimme vielä kovin nuoria, eikä meillä ollut vakituista työpaikkaa. Henkilökohtaisesti tosin ajattelen sen olevan todella väärin, että korkeakoulutetut naiset joutuvat puolipakolla lykkäämään perheen perustamista. Yleisesti ajatellaan, että on vastuutonta hankkia lapsia ilman vakityöpaikkaa. Mielestäni se on nurinkurista ajattelua. Meidän kohdalla asia ei toki ollut aivan näin, onhan meillä varaa elättää lapsi ilman työpaikkaakin. Joka tapauksessa pidin haluni aluksi itselläni, halusin ensin kuulostella omia tuntojani rauhassa.
En lainkaan pidä käsitteestä ”vauvakuume”. Se tuntuu viittaavan hieman leikillisesti johonkin ohimenevään, hupsuun pikku asiaan. Sellaisesta ei ole kysymys. Tuskin kukaan äidiksi pitkään tuloksetta halunnut suhtautuu tunteeseensa leikkisästi. Ajatus on mielessä joka ikinen päivä. Se tulee mieleen mitä ihmeellisemmistä asioista. Luonnollisesti tuntuu aina surulliselta kuunnella muiden raskaustuntemuksista ja lasten kuulumisista. Sekin tuntuu pahalta, etten osaa tai pysty iloitsemaan ystäväni raskaudesta niin kuin haluaisin. Tietenkään en sitä hänelle sano, vaan yritän tsempata kyselemään ja ihastelemaan. Pitkän työpäivän jälkeen bussipysäkillä aloin itkemään, kun vieressä äiti kyseli tyttäreltään synttärijuhlista, joilla lapsi oli juuri ollut. Lapsi tulee mieleen, kun kannan kauppakasseja kolmanteen kerrokseen: mitenhän tämäkin onnistuu vauva sylissä. Laittaessa ruokaa tulee mieleen, että tämän voisi soseuttaa ja jättää mausteet pois. Siinä ei ole mitään hupsua tai leikkimielistä, kun vuosia mielessä on lähes joka hetki ajatus ja toive jostain, josta tietää ettei voi saada.
Reilu vuosi sitten otin asian puheeksi mieheni kanssa. Hän suhtautui asiaan, kuten olin arvellut. Ensin hän hämmästyi, sillä hän ei ollut itse ajatellut koko asiaa vielä. Toki olimme jo aiemmin puhuneet haluavamme lapsia, mutta hän oli sijoittanut lapsen kauas tulevaisuuteen. Kun asia ei mennytkään ohi, hän saattoi lässyttää korvaani ”sulla taitaa olla vauvakuume”. Koska lapsi oli ja on edelleen minulla mielessä jokaisena päivänä, aloimme puhua siitä usein. Keskustelu vain ei ikinä johda mihinkään, vaan kiertää joka kerta saman ympyrän. Lisättäköön tähän vielä, että mielestäni meillä on todella hyvät ja rakentavat kommunikaatiotaidot. Keskustelu menee kutakuinkin näin: ensin minä kerron kuinka paljon haluan lasta, sitten hän puhuu kuinka ei vielä koe olevansa valmis isäksi, minä kerron ymmärtäväni häntä ja muistutan, etten painosta häntä mihinkään, tämä vai on minulla mielessä jatkuvasti enkä osaa siksi olla ottamasta sitä puheeksi, hän harmittelee kuinka surullinen tilanne on, mietimme elämäntilannettamme ja arkea lapsen kanssa, pyörittelemme keskustelun vielä monta kertaa joka kantilta. Keskustelemme asiasta useita kertoja viikossa, mutta se tuntuu vain kuluttavalta, sillä keskustelu ei johda mihinkään. Ei ketään voi saada haluamaan lasta, eikä toisaalta vähentää kenenkään lapsihaaveita. Puhuminen, vaikkakin samojen teemojen toistelu, on kuitenkin parempi kuin puhumattomuus. Asia ei poistu mielestäni, vaikka pinnistelen enkä ota vauvaa puheeksi vaikka viikkoon. Se on aina välissämme, emmekä osaa puhua muustakaan tietäen toisen kuitenkin ajattelevan lasta.
Tämä kaikki on luonnollisesti vaikuttanut seksielämäämme. Suhteemme alkuaikoina söin ehkäisypillereitä. Jo silloin suhtauduin niihin kriittisesti, aluksi en lapsihaaveen vuoksi, vaan keinotekoisen hormonitoimintaan puuttumisen takia. Kun aloimme keskustella lapsesta säännöllisesti, tuntui pillerin ottaminen joka aamu pahalta. Joka aamu sain muistutuksen, että nyt en voi saada lasta. Noin puoli vuotta sitten jätin pillerit kokonaan pois – enimmäkseen, koska pelkään niiden aiheuttavan terveyshaittoja, mutta myös koska en enää kestänyt niiden syömistä henkisesti. Aloimme käyttää kondomia ehkäisynä. Myöhemmin sekin jäi pois mieheni aloitteesta. Siirryimme käyttämään ehkäisynä varmoja päiviä ja keskeytettyä yhdyntää. Latasimme molempien puhelimeen kiertoa seuraavan sovelluksen, jotta molemmat pysyvät kartalla kierron vaiheesta. Tämä on tietenkin johtanut lähes täydelliseen seksin puutteeseen suhteessamme. Minun tekee seksiä mieli vain niinä päivinä, kun raskauden on mahdollista alkaa. Mieheni taas välttelee kosketusta juuri näihin aikoihin. Se tuntuu satuttavalta. En halua, että mies ajattelee minun haluavan seksiä vain raskauden vuoksi. Olen ehdottanut, että voisimme käyttää kondomia hedelmällisinä päivinä. Nyt kummankaan ei tee mieli seksiä juuri koskaan. Minä olen ovulaation jälkeen tavallistakin surullisempi: taas yksi mahdollisuus meni hukkaan.
Tilanne ajaa meitä kauas toisistamme. Olen miettinyt, mikä on se aika jolloin molempien pitäisi tajuta kävellä suhteesta pois. Kuitenkin mieheni vakuuttaa meidän haluavan samoja asioita, hieman eri aikataululla vain. Tämäkään ei ole hyväksi, että vuosi kaudet suhde on tässä tilassa. Joka päivä olen tämän vuoksi surullinen.
Kommentit (14)
Olemme molemmat 23 vuotiaita. Itsellä opiskelua vuosi jäljellä ja miehellä puolitoista. Vaikka ollaan nuoria ja aikaa tietysti on, se ei vie tätä tunnetta pois:(
Aikaa on,mutta eipä se ikä vaikuta,kun kuume on päällä :)
Pakko miestäsi tuntematta ja kun itse olen tälläinen kääkkä jo :D että moni mies on tuossa iässä vielä(kin) epäkypsempi ,kuin nainen. Sen näkee nyt kun itse on tämmönen hitokseen vanha ja muka viisas,kuinka epäkypsiä reilu kaks kymppisetkin miehet vielä voi olla..
Joten voi olla ehkä parempi,että annat sille miehellesi aikaa vielä kypsyä,niin saat hänestä varmasti jonain päivänä hyvän isän lapsellenne :)
Uskomatonta, puit mun tunteet sanoiksi! Mulla siis lähes identtinen tilanne kanssasi! Erona vain se, että olemme molemmat vakituisissa työsuhteissa (tosin sellaisissa, missä ei kumpikaan haluta eläkeikään asti olla, mutta kuitenkin), emme kuitenkaan ole kihloissa ainakaan vielä, emmekä siis suunnittele häitä. 4 vuotta mekin on yhdessä oltu ja yhdessä asuttu n. 3 vuotta. Yhteinen omistusasunto löytyy ja olemme myös 23-vuotiaita.
Mulle lapsenhankinta on ollut aina selvä juttu ja oon aina tiennyt niitä haluavani. Vuosi sitten jätin pillerit pois samoista syistä kuin sinäkin. Tavallaan sitä salaa aina toivoo, että "vahinko" kävisi, mutta sitten ei kuitenkaan kun toinen ei vielä ole valmis :( Tosi ristiriitaiset ja raastavat tunteet myllertää sisällä koko ajan.
En siis osaa sanoa muuta kuin, että tunnen tuskasi kohtalotoveri!
Iso osa miehistä herää lapsihaaveisiin vasta vajaa kolmekymppisenä, etenkin jos uratähtäimet on korkealla. Jos on vielä niin, ettei kaveripiirissä ole muita isiä, miehet saattavat lämmetä lapsiajatuksille vasta sitten, kun muutkin saavat lapsia.
Vaikea sanoa mitä tuossa tilanteessa pitäisi tehdä..hankala tilanne....jos muuten menee mahtavasti, tuntuu varmasti väärältä lähteä parisuhteesta. Kannattaa myös muistaa se, että sopivaa uutta miestä, joka olisi valmis isäksi ja suhde tuntuisi muutenkin oikealta, ei välttämättä kovin nopeasti löydy, jos ajattelee että uudenkin miehen kanssa kannattaisi kuitenkin jonkunaikaa tutustua ennen lapsen tuloa. Eroaminen voi kaduttaakin. Kuitenkin alkuperäisen kirjoittajan käskisin harkitsemaan myös haluaako mennä naimisiin. Onko miehesi koskaan sanonut, että kuinka kauas tulevaisuuteen hän ajoittaisi tällähetkellä lapsenhankinnan? Kuitenkaan miltään sitoutumiskammoiselta miehesi ei vaikuta jos on kuitenkin jo kohtapuoliin valmis menemään naimisiin, voihan se olla että se vauvakuumekin sieltä vielä häiden jälkeen herää ;)
En osaa tämän enempää antaa neuvoja, itsellä kun tuo vauvakuume pukkasi vasta päälle kolmenkympin :) Mutta tsemppiä teille molemmille kuitenkin!
Hyviä pointteja täällä muilla kirjoittajilla. Kehottaisin myös kysymään mieheltä kuinka kauas tulevaisuuteen hän lapsensaannin sijoittaisi, ja vastauksen myötä pohtisin olenko valmis odottamaan niin kauan. Tämähän ei tietenkään ole mikään lupaus, vaikka mies sanoisi että 2 vuoden päästä voidaan aloittaa yrittäminen, voi mies 2 vuoden päästä kokea yhä ettei olekaan vielä valmis ja taas asia lykkääntyy. Tätä ei voi tietää ja sellaista se elämä vaan on. En usko että itse tilanteessasi lähtisin eroamaan, sillä mies vaikuttaa olevansa sitoutunut kun olette kuitenkin jo häitä suunnittelemassa ja selvästi rakastaa sinua kovasti, koska jaksaa tuota päivittäistä keskustelua vauvakuumeestasi ja tilanteestanne. Vaikka sinulla on vaikeaa asian kanssa niin varmasti myös hänellä, koska onhan se ikävää jauhaa samoista asioista jatkuvasti ilman mitään ratkaisua. Ja varmasti hänestä tuntuu pahalta, kun ei koe vielä olevansa valmis tyydyttämään toiveitasi ja potee pahaa mieltä, koska aiheuttaa sinulle pahaa mieltä.
Itse haluaisin myös jo lapsen. Olemme 24-vuotiaita, olleet yhdessä 6,5 vuotta ja yhdessä asuttu reilu 2 v. Kaikki työtilanteita ja asumista myöten olisi otollista lapsen tulolle mikäli sellainen meille siunataan. Olen koittanut pikkuhiljaa vihjailla hienommin asiasta ja toisaalta kysynyt myös suoraan "milloin meille tulee vauva?". Vastausta en ole saanut. Itseäni alkaa jo ahdistaa iän puolesta, pian tulee 25 vuotta täyteen ja pohdin vain sitä, mitä jos lapsen saamisessa tulee ongelmia, mitä jos lasta ei tulekaan vaan joutuu käymään läpi rankat hoidot yms. Toisille 25 vuotta on vielä liian aikainen ikä saada lapsia, mutta itsestäni tuntuu että olen jo ikäloppu. Tämä johtuu varmastikin siitä että isovanhempani sekä vanhempani ovat saaneet lapsensa hyvin nuorina.
Miehellä ei sinänsä ole mitään lapsen saamista vastaan, mutta olen huomannut ettei hän tietoisesti halua lasta alkaa yrittämään. Jos se tulisi vahinkona, ei varmasti olisi ongelmaa eikä alkaisi mitään abortteja ehdottelemaan. Meilläkin ehkäisynä vain keskeytetty yhdyntä ja joka kuukausi toivon että josko olisi vahingossa napannut. Miehelle olen sanonut että kortsua voidaan käyttää, mutta eipä ole halunnut kun tottui paljaalla vetämään aikoinaan kun pillereitä käytin. Tietää samalla kantavansa riskin siitä että vahinko voi käydä. Tällä tavalla ollaan menty viimeiset 3 vuotta eikä ole lasta tullut. Tiedän ettei miehelläni touhutippoja tule, seksiä on ihan kuukaudesta riippuen 1-6 kertaa. Ei vaan ole vahinkoa käynyt, tämänkin takia pelottaa, että meillä voisi hyvinkin ilmaantua ongelmia lapsensaamisessa kun sille tielle lähdetään. Toiset kun tuntuvat tulevan raskaaksi pelkästä katseesta, meillä keskeytettyä harrastettu 3 vuotta ja ei..
Mies tietää riskit ja on selvästi valmis kantamaan vastuun mikäli näin kävisi niin en ymmärrä miksi on niin vaikeaa vain tehdä päätös siitä, että ihan vaan yritettäisiin saada se lapsi :(
Pahoittelut että meni näin oman asian pohtimiseksi. Tuntuu vaan että täytyy jollekulle saada puhuttua. Ehkä saa jotain tukeakin kun voi lukea muiden tilanteista? Ehkä voisi saada pidempiaikaistakin keskusteluseuraa jolle purkaa pahaa mieltä miehen haluttomuudesta lapsen saamista kohtaan? Ei tarvitsisi aina sitä omaa kumppania rasittaa näillä asioilla kun voisi purkaa tuntojaan jollekin toiselle. En tiedä, kunhan pohdiskelen. Toivottavasti en pahoita mieltäsi ja toivon kaikkea hyvää sinne :)
Ompa ihana kuulla että en ole yksin tämän tunteen kanssa. Tai siis ei kivaa että muutkin kärsii samasta. Freija ja daimi, samoja tunteita täälläkin: vahinkoa salaa odotellen. Mieheni on puhunut, että ehkä häiden jälkeen sitten parin vuoden päästä voisi olla hyvä alkaa aktiivisesti yrittämään. Tiedän ja hänkin tietää ettei nämä puheet mitään vielä takaa miltä hänestä silloin tuntuu.
Daimi, meillä on ihan sama tilanne kuin teillä, että ei käytetä mitään "oikeaa" ehkäisyä, sillä vaikka minä olen ehdottanut kondomia, niin mies ei halua ja totta kai ymmärtää että vahinko saattaa sattua. Hänkin on sinun miehesi tavoin sanonut, että jos tulisin sattumalta raskaaksi, se olisi hänestä varmasti ihana asia ja vauva tervetullut. Kuitenkaan hän ei halua yrittää saada vauvaa. Mun sähköposti on janna_ash@suomi24.fi, samaistuin niin tuohon kun sanoit, että kumppanikin väsyy jatkuvasta jauhamisesta, vaihdetaan me ajatuksia:)
Kiva juttu! Laitan sinulle meiliä kun tässä ehdin, huomenna tai tänään! :)
Meilläkin on usein heitetty ilmoille kysymys "jos ei nyt niin milloin sitten?" Vastauksia on niin monenlaisia "Sitten kun olen valmis" (No tuo ei yhtään vastaa kysymykseen, kun toisella ei ole mitään käsitystä tietenkään siitä milloin se valmius koittaa), "Sitten kun on vakaampaa" (Ai mikä on vakaampaa? Vakaata on varmasti vasta eläkkeellä), "Odotetaan vielä pari vuotta" (Niin sanoit silloin pari vuotta sittenkin) jne.
Todella turhauttavia keskusteluja nuo. Mun mies ei oo koskaan kommentoinu mahdollista vahinkoa muuten kuin, että se pelottaa. Tuskin hän nyt kävelemään tästä lähtisi, mutta tuskin olisi hyvillään tai innoissaan jos niin kävisi.. Siitä huolimatta meilläkään ei ole käytössä mitään oikeaa ehkäisyä. Kortsuja ei käytetä, koska mies ei niistä pidä. Yleensä ei harrasteta seksiä ollenkaan ovulaation aikoihin, joten vahingon odotteleminen on aika turhaa...
Sen lisäksi, että minua turhauttaa ja tulee paha mieli, niin mies kokee tämän jauhamisen painostamiseksi. Aina välillä hän hermostuu ja pyytää minua lopettamaan ja sitten ei taas puhutakaan koko asiasta kuukausiin.
Mun miehen kaverit (työkavereita lukuunottamatta) eivät ole vielä lapsia saaneet ja ottaen huomioon heidän "menestyksensä" naisrintamalla, ei niitä ole vähään aikaan vielä tulossakaan... Minun kavereilla taasen vauvoja on jo ja lisää tulee jatkuvasti, joten se ei kyllä helpota minun oloa yhtään. Hirvee kateus muita kohtaan, mutta samalla toki olen onnellinen heidän puolestaan. Vaatii voimia tämä homma!
No tuo on kyllä hölmöä että vahinko pelottaa, mutta ei kuitenkaan käytä kumia, ei taida tarpeeksi pelottaa ;) luottaa tietenkin noihin varmoihin päiviin, mutta se on kyllä ikävää että seksit jää saamatta ihan vaan sen takia että mahdollinen ovulaatiopäivä lähellä, kiva miettiä päiviä jolloin seksiä sopii harrastaa... :/ minullakin pikkuhiljaa alkaa kavereille lapsia tulla, miehen kavereille ei niinkään. Hänelläkin muutamalla työkaverilla syksyllä syntyneet vauvat ja työkavereiden kommentit seuraavaa luokkaa: "ihanaa päästä töihin ettei tarvitse olla kotona!" ja silmät ristissä "oon nukkunut kaks tuntia viime yönä". Koita siinä sitten selitellä että ei sitä voi tietää millainen vauva on, voi olla rauhallinenkin...tai sitten itkeä jatkuvasti...mutta ei se vaihe ikuisuuksia kestä! Työkaverit varmaan vielä harvemmin jakaa sitten töissä niitä hyviä hetkiä vauvan kanssa vaan nimenomaan saa kuulla nuo kauhutarinat. Että innostus on oletettavasti korkealla :D
Ja hänkin tosiaan aina puhuu että kyllä lapsen/lapsia haluaa "sitten joskus"...
Joo tota munkin mies kokoajan kuulee sekä työkavereiltaan, että asiakkailtaan. No, onhan se vauva-aika raskasta ja tuleehan siinä yövalvomisia ja muuttaahan se toki koko elämän muutenkin, mutta KAIKKI ovat aina sanoneet, että vain parempaan :) Pitää tietysti yrittää ymmärtää toista kun hän ei vielä ole valmis muuttumaan täysin tuon elämänmuutoksen mukana...
Toisaalta nuo varmat päivät ei mulla ees oo aina varmoja koska jonkun verran on epäsäännöllinen kierto. Tässäkin kierrossa kyllä "mentiin vähän rajalla", että periaatteessa raskaus olisi mahdollinen, mutta onhan se vaan niin epätodennäköistä. Huoh.. Vahinko tavallaan "korjais" tilannetta, koska sit sille ei enää olis mitään tehtävissä! On kyllä tavallaan törkeetä ees ajatella näin!
No joo, onhan se sinänsä törkeää ajatella noin, mutta eipä siinä vaiheessa voi sitten kun itseään "syyttää". :P Oon kuullutkin ettei monille miehille edes tule koskaan sellaista tunnetta että olisi valmis isäksi. Sitten kun sattuukin tulemaan niin sen alkujärkytyksen jälkeen on vaan tosi onnellinen ja kasvaa siihen isyyteen. Niinhän se vaan on, ei sitä voi millään tietää ennen kuin itse kokee. Miehille se vauvakuume tulee varmaan sitten 50-vuotiaana kun alkaa tajuta että pitää päästä niitä omia geenejä jatkamaan, haha :)
Mutta tosiaan, tuohon törkeään ajatteluun syyllistyn usein itsekin. Pari kertaa ollut aivan varmana että nyt ollaan raskaana, kun kuukautiset olleet niin pahasti myöhässä ja sitten sitä alkaa jo kuvitella kaikkia oireitakin, mutta hups vaan sieltä ne menkat tulee sitten vaikka kaks viikkoa myöhässä.. Todella raivostuttavaa.
Ei sitä vaan tiedä mitä vois tehdä, avuton olo. Ei voi toista pakottaakaan isäksi, eikä tietenkään haluaisikaan, kyllä sen pitäis olla yhteinen päätös. En vaan voi käsittää niitä naisia jotka vetää sitä "hups pari pilleriä jäi ottamatta"-paskaa. Onhan se helppoa mutta ite en vois kyllä koskaan tehdä toiselle niin. Varsinkin jos sitten vielä salaa sen pillereiden jättämättä ottamisen vaan ihan pokkana väittää että tuli niistä huolimatta. On tietysti niitäkin joille siten käy, mutta ihan uskomatonta huijata tuollaista kumppanille. Ei oo niissä suhteissa ihan parisuhdearvot kohdallaan.
Oispa niin helppoa jos vaan vahingossa tulisi..
Joo, mä en kans voisi kuvitella huijaamalla raskautumista.. Tosin ei kyllä haittaa jos mies ei itse kortsua halua, en missään nimessä pakota :D Hän kyllä itsekin tietää, että raskauden mahdollisuus on "aina" olemassa..
Kyllä mä uskon, että mun mies ois loistava isä, hän ei vaan itse ole siitä vielä varma. Ja onhan tässä vuosien varrella sentään jotain edistystä tapahtunut, kun aiemmin hän suhtautui sukulaisten vihjailuun TODELLA kärkkäästi. Nykyään hän vastailee niihin ihan normaalisti ja suuttumatta.
Avuton olo on kyllä. Ja kun oikeastaan tähän tilanteeseen ei ole mitään ratkaisua. Kuten sanoit, pakottaa ei voi. On kuitenkin helpottavaa kuulla, etten ole ainoa tässä tilanteessa, vaikken minäkään tietenkään tätä muille toivoisi! Toivottavasti meidän miehet saisivat jonkun valaistuksen tässä pian :D
Ihan alkuun pakko sanoa,että olipa hyvin kirjoitettu juttu,pystyin todella tuntea tuon sun tuskas,vaikka itsellä ei asiat ole noin.
Minkä ikäisiä olette?