Oletteko asuinmaassanne " samalla viivalla" paikallisten kanssa vai ilmeneekö teillä " syrjintää" ?
Me asumme seitsemättä vuotta Sveitsissä. Ensimmäiset neljä vuotta asuimme Pohjois-Sveitsissä ja nyt asumme siis kolmatta vuotta täällä Etelä-Sveitsissä.
Olemme viihtyneet hyvin, mutta yksi asia pistää vihaksi, ainainen näyttämisen tarve, että pääsisi edes jollakin tavalla paikallisten kanssa samalle lähtöviivalle.
Tuorein esimerkki, mitä tarkoitan on esikoisemme balettitunnille meneminen. Hän on juuri täyttänyt 4v ja vouhottanut jo pitkälti päälle vuoden, että haluaisi balettiin(ilmeisesti naapurin tytöiltä saanut vimman), viime vuonna me kävimme sitten tyrkyllä balettikoululla, mutta hän oli vuotta liian nuori, siitä alkoi kova odotus ja kun tarvittava vuosi tuli täyteen, muisti hän heti, että nyt on kyllin vanha balettiin ja taas uusi yritys. Tällä kertaa ryhmä oli tupaten täynnä, ainakin niin kauan kun napakasti kysyimme tilannetta uudelleen. paikka löytyi ja esikoisemme pääsi tänään aloittamaan balettinsa, muutaman kerran muita jäljessä, mutta mukavasti pääsi ryhmään mukaan, ainakin omasta mielestään ja minun mielestäni, joka seurasin tilannetta vaivihkaa ikkunasta =) Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, että miten esikoisemme kanssa sujui, johon hän vastasi, että kiikun kaakun, ja kysyi, että onko esikoisemme todellakin 4v. Hän ei jaksanut ihan kokonaista tuntia keskittyä vaan saattoi välillä tehdä jotain muuta. Kyllähän minäkin huomasin, että hän saattoi muutamaan otteeseen ihmetellä balettipuvun rimpsuja vieruskaverinsa kanssa tai juosta hiukan tarvittavaa pidempään, mutta ei kuitenkaan sen suuremmista ongelmista ollut kyse. Itse olen liikunnanohjaaja ammatiltani ja lastenliikuntaan erikoistunut, paljon ohjannut ihan pienten ja suurempienkin ryhmiä, enkä kyllä ymmärrä, että ensimmäistä kertaa tunnille tulleelta odotetaan ja yleensäkin lapselta odotetaan aikuismaista käytöstä.... huh! No joo, eli asiaan. Jos olisimme sveitsiläisiä niin tätä ongelmaa ei olisi, eihän muidenkaan lasten kanssa ollut mitään ongelmaa, päinvastoin, hyvin meni tunti ja seuraavalla kerralla uudelleen. Meille tuota toivotusta ei tullut, ennen kuin esikoisemme tuttuun tapaansa meni halaten kiittämään opettajaa mukavasta tunnista, hänetkin kutsuttiin seuraavalle tunnille uudelleen. Mutta olisi ihanaa, jos joskus saisi olla samalla viivalla muiden kanssa, ilman suuria ponnisteluja. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Sveitsissä on paljon ulkomaalaisia, ja suurin osa heistä tulee niin sanotuista vähempivaraisista valtioista paremman elämän toivossa tänne. useimmille sveitsiläisille me olemme kaikki tulleet tänne hakemaan jotakin suurta hyötyä ja olemme heitä alempana.... vai miten sen pukisi sanoiksi.
No joo, onhan täällä ihaniakin ihmisiä, jotka ottavat meidätkin avosylin vastaan ja ovat kiinnostuneet meidänkin kulttuuristamme, mutta valitettavasti valtavasti on näitä päinvastasia tyyppejä, joiden hyväksynnän eteen saa tehdä tosissaan töitä.
Pääasia kuitenkin, että esikoisemme tykkäsi, eikä hän huomannut itse mitään " syrjintää" , ehkäpä se taas tästä.
Niinkuin tuttavana monen vuosikymmenen kokemuksella juuri sanoi, tähän kaikkeen oppii, kasvaa pitämään puolensa. Itse en vaan ole varma, että haluanko edes oppia, ja ennen kaikkea tottua. vaikka hienostihan me olemme nämä vuodet hoitaneet. Tosin pohjoisessa oli helpompi asua kuin täällä, tai sitten niitä asioita ei silloin vielä katsonut samalla tavalla... samoja muistoja toki sielläkin oli.
Mielenkiintoista olisi kuitenkin kuulla millaisia kokemuksia muilla on ja miten olette jaksaneet =)
Duracel, joka kaikesta huolimatta nauttii ihanista maisemista ja niistä mukavista sveitsiläisistä =)
Kommentit (25)
tunnin jälkeen mennyt kysymään miten oli sujunut opettajalta. Olithan itse ikkunan kautta nähnyt menon. Minä olen ihan kuin sinäkin alalta ja olen kuitenkin päättänyt, että annan tytäreelleni ja hänen opettajalleen työrauhaa. Me tosin saimme ensimmäistä tuntia seurata ihan salissa. Oliko teillä tunti 60 min.?Meillä se on vielä 6v 45 min.!
Meillä esikoisemme on vasta muutama viikko takaperin aloittanut koulutiensä, ja hänen elämässään on siis kerralla tapahtunut paljon kaikkea. Kotona puhumme suomea, olemme täysin suomalainen perhe, asumme aika syrjässä, jossa paljon saksankielisä lomalaisia, joten ranskankieliset leikkikaverit eivät ole kotipihassa itsestäänselvyys ja kerhon lisäksi, jota esikoisemme kerkesi vuoden käydä, ennen kuin aloitti koulun ei ranskankieltä juurikaan käyttänyt, eli kieli on vieläkin suhteellisen heikko. Kaiken tämän takia, kyllä minua, äitiä, kiinnostaa miten esikoisellani meni ja oliko hän tiukan opettajan mielestä sopiva ryhmään. Ja kyllä sveitsiläisiäkin kyseli tunnin loputtua aivan samalla tavalla omista lapsistaan miten tunti on sujunut.
Mutta hyvä kun itse olet valinnut toisenlaisen asenteen ja tavan, itse kyllä henkilökohtaisesti tykkään vanhemmista joita kiinnostaa miten lapsen tunnit ovat sujuneet, ovat mukana harrastuksessa ja ilmaisevat sen myös ohjaajalle, mutta kukin tyylillään, se ei ollut tämän asian ydin.
Kokonaisen tunnin eli täyden 60 minuuttia kestää tunti.
Mukava kuulla että joku ymmärtää =)
Kyllä itsekin olen asiaan tottunut, välillä, kuten juuri nyt, vaan nousee savu päästä, mutta huomenna on taas normaali olo =)
Me olemme palaamassa Suomeen, ei vielä, mutta tulevaisuudessa. Nämä vuodet täällä ovat olleet ihania, opettavaisia ja kaikkea semmoista, joista en päivääkään vaihtaisi pois, mutta kyllä mä kaipaan kovasti aikaa, kun saan olla taas suomalaisena Suomessa, vaikka toki siellä taas on muita asioita joita varmasti toivoisi voivansa vaihtaa. Mitalilla kun on aina kaksi puolta.
Mutta koti vaan tuntuu olevan siellä =)
Vielä tämä kuukausi ja sitten palataan Suomeen.
Itse olen kysellyt kerhotädiltä joka kerta onko lapsella mennyt hyvin ja en ole kyllä miettinyt onko se jotenkin suotavaa vai ei. Olen vain kiinnostunut oman lapseni asioista jota tulee ihan luonnollisestikkin kysyttyä.
Me ollaan myös suomalainen perhe (asuttu 6 vuotta) ja täytyy sanoa ettei täällä olla samalla viivalla paikallisten kanssa (myöskään sveitsiläistyneiden suomalaisten kanssa). Mutta sen kanssa on oppinut elämään. Samanlaisia tuntemuksia täälläkin että savu nousee korvista mutta sitten taas rauhottuu. Mutta nyt pillit pussiin ja kohti Suomea, aikaansa kutakin. Hyvää kokemusta tästä on saanut ja joitakin asioita tulee varmasti haikailtua. Paluu onkin sitten toinen juttu.
Tsemppiä vielä jatkoon Duracelille ja muille samasta asioista pähkäileville.
Olen huomannut Duracellin havaitsemia piirteitä myös täällä ' Down Under' eli Australiassa. Meitä tosin auttaa kaksi merkittävää seikkaa: olemme vaaleaihoisia ja läntiseksi Euroopaksi mielletystä maasta. Lisäksi (joskus tarkoituksellakin) olemme joissain tilanteissa näyttäneet ylemmän keskiluokan jäseniltä (pukeutuminen, auto, yms). Tämä tasoittaa tietä paljon. Olemme saaneet hyvää palvelua ja kohtelua asunnonvälittäjiltä, lasten koulussa, lasten kerhossa, kaupoissa ja muualla.
Korviin tarttui verovirastossa virkailijan kommentti kun hän kyseli mistä olemme tulleet. Passin kannesta hän luki ' Finland' ja totesi " Oh, you' ve come from Finland. I thought you were those
poor Polish
people..." ja äänensävy kertoi että puolalaisina olisimme saaneet heikommat palvelut (itse asiassa sainkin sitten asiat parempaan kuntoon kuin olin alunperin olettanut). Samoin uskallan veikata, että mustaihoisina ja Kauko-Idästä tulleina saisimme paljon heikompaa kohtelua.
Voisin kuvitella, että Suomessakin ulkomaalaisena törmäisi moniin ennakkoluuloihin kyvykkyydestä ja persoonasta. Maissa, joissa väestö on enemmän tai vähemmän siirtolaistaustaista (kuten USA, Australia), moni arkinen asia sujuu OK mutta homogeenisemmissa yhteisöissä (kuten Suomi) voi olla enemmän opettelemista ja tien raivaamista puolin ja toisin.
Taalla Nykissa on sellainen kansallisuuksien kirjo etta mina ja meidan perhe ei olla ikina koettu syrjintaa. Mina tyypillinen suomalainen sinisilma, ja mieheni aasialainen, tosin ei ihan tyypillisen nakoinen, valilla ihmiset arvailevat hanen olevan latinalaisesta amerikasta jne.
Tyttarellamme on ruskeat silmat ja tummanruskea pitka tukka. Ihonvari on suomalaista pari astetta tummempi. Suomessa humalaiset huutelevat peraan etta mikas Kosovon albaani siina menee ynna muuta kasittamatonta. Kay todella saaliksi albaaneja jos kohtelu on tuollaista... Miestani on kehotettu lahtemaan kotiin (oltiin lomamatkalla, mies ei ole ikina kahta viikkoa kauempaa Suomessa viettanyt), ja se oli viela kohteliasta siihen verrattuna mita kaikkea muuta olemme saaneet kuulla. Onneksi mieheni ei ymmarra paljoakaan suomea!
Suomi on mielestani todella rasistinen maa, ja meidan perhetta kun on vaikeaa asettaa mihinkaan lokeroon niin ihmiset eivat tieda miten suhtautua. Puistossa hyvin harva suomalainen lapsi uskaltaa leikkia tyttareni kanssa joten leikkikaverina on ollut eras venalainen tytto. Emmeka edes vieraile missaan perahikialla, vaan kolmanneksi suurimmassa suomalaisessa kaupungissa, keskustassa.
Minäkin olen totta toki lapseni kehityksestä ja pärjäämisestä kiinnostunut. En siitä huolimatta tunne tarvetta joka kerhon jälkeen kysyä miten on sujunut opettajalta. Tätä kysyn lapselta itseltään. Aina välillä jutellaan hakiessaan opettajan kanssa.
Tanssin opettajan tunnen omana oppilana kyllä jo entuudestaan.
Itse olen omille vanhemmille kiitollinen siitä, että sain harrastaa ilman heidän painostusta. Seurasin luisteluradan taitoluistelijoitten vanhempia, jotka siellä terävinä seurasivat lastensa tunteja ja minusta tuntui se kauhean painostavalta, kun opettajan lisäksi oli aina oma äiti seuraamassa.
Ymmärrän kyllä tästä huolimatta sinunkin näkökulman. Ulkomaila on ja pysyy aina jonkinasteisena ulkomaalaisena. Sama tapahtuu myös suomalaisena ulkomaila syntyneenä kun palaa " kotimaahan" .
Olen huomannut jonkun verran " erikoiskohtelua" . Enimmakseen se on positiivista kiinnostusta, mutta silti jaa valista mietityttamaan. Esimerkkina nyt vaikka etta tyttaremme saa olla koulussa kertomassa Suomesta, antamassa " kielinaytteita" jne. Tytto on ihan mielissaan, mutta kaikki lapset eivat valttamatta olisi. Toinen juttu on tietysti se, etta jos tytartamme kohdellaan " erikoisuutena" niin saako se aikaan kateutta ja koulukiusaamista. Asumme pienella paikkakunnalla ja tyttaremme on ainoa ulkomaalaistaustainen koko koulussa, joten opettaja on tyytyvainen kun saa kaytannon esimerkin aiheeseen " ethnic diversity" :-). Mutta kuten sanottu kiinnostus minua ja lapsia kohtaan on ollut lahes 100% positiivista.
Juttelin joku aika sitten saksalaisen tuttavani kanssa ja han puhui juuri tuosta " samalle viivalle" paasemisesta. Itsellani jai kuitenkin vahan sellainen maku suuhun, etta han oli hieman " herkkahipiainen" eli pisti kaikki normaalit jutut ja pienetkin tapahtumat rasismin piikkiin. Toki ymmarran, etta jos noita " pienia juttuja" sattuu monta kertaa paivassa niin kyllahan se pistaa arveluttamaan, mutta toisaalta ei mielestani kaikesta voi syyttaa rasismia.
Me asumme Brysselissä emmekä ole varsinaista syrjintää kohdanneet mutta okuten ausseissakin on todettu, hyvätuloiset ja valkoiset saavat ok-kohtelua varmaankin kaikkialla. Ja Bryssel on tietysti erittäin kansainvälinen kaupunki eli kaikenmaailman tallaajia riittää.
Mutta emme me kuitenkaan ole belgialaisia! Ja sen saa kuulla ja tuntea silloin tällöin. Esim olin lasten kanssa kaupassa ja puhuin heille suomea. Kassatäti ja ihmettelään kieltä ja rupesi kyselemään pojalta hänen nimeään, ikäänsä, siskon nimeä kne. Poika on 5 v ja vastaili tädille kohteliaasti. Vuoropuhelun lopuksi täti ihmetteli minulle miten hyvin poika tulee toimeen ranskaksi! Tuumasin vaan että eikös olekin ihme juttu .... Mielessäni ajattelin että lapset ovat syntyneet täällä, menneet 3 kk ikäisenä ranskankieliseen päivähoitoon ja alle 3 v ranskankieliseen kouluun. Sietää sitä tullakin toimeen ranskaksi.
Pâiväkodin vanhempainillassa hoitajat ovat sen sijaan ihmetelleet sitä että monet vanhemmat eivät kysele mitään lastensa päivästä. Minäkään en kysele juurikaan aivan yleisimpiä asioita lukuunottamatta sillä mielestäsi se ei ole oikea paikka keskustella lapsen sopeutumisesta: satakunta vanhempaa on hakemassa lapsiaan samaan aikaan ja sutina on aikamoinen. Jos haluan oikeaa tietoa, varaan ajan treffeille erikseen. Tâmä on tietysti eri juttu kuin kerho tai harrastus.
Todella mukava kuulla eri maiden näkökulmia asiasta.
Niinkuin joku Englannista kirjoitteli, että saksalainen tuttava kertoi juuri kyseisestä asiasta jonka otin esille, ja mietti, että mahtaa olla herkkä hipiäinen, niin täytyy myöntää, että muutaman ensimmäisenä vuonna minä mietin usein muutamasta tuttavastani niin täältä Sveitsistä kuin Saksastakin samaa, mutta kun lasten myötä tuli enemmän kontakteja ja erilaisia tilanteita aloinkin yhtäkkiä ymmärtää heitä ja minuss aitsessäni ei ole koskaan ollut herkkä hipiäisen vikaa =)
Ja vielä palaten tuohon opettajan kanssa jutteluun, en minäkään normaalisti vahtaa harrastuksissa mukana, nyt oli kyse ensimmäisestä tunnista ja kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen, kun ei meinattu ensin päästä koko tunneille ja jotenkin se töykeä kohtelu jne. sitä vaan on kovin kiinnostunut, että kuinka asia sujuu ja vaikak tiedän esikoisemme olevan todella reipas ja pärjäävän, niin täytyy myöntää, etten ollut siitä tällä kertaa täysin varma tuon opettajan kanssa.
Itsekin olen aina saanut harrastaa rauhassa ja olen myös kiitollinen siitä vanhemmilleni, enkä todellakaan itse aio roikkua lasten harrastuksissa kentän tai salin reunoilla, mutta se taas ei tarkoita, etteikö voisi tunnin jälkeen hakiessaan muutamalla sanalla vaihtaa kuulumisia =)
Mukavaa paluumuuttoa Amaralle =)
Varmasti ihanaa palata taas kotimaisemiin =)
Miten teidän tyttö jakselee? Onko teillä kenties lisääkin lapsia tai tulossa?
Mukavaa syksyä kaikille!
Duracel, kiitos, kiva on palata vaikka välillä tuleekin kauhunhetkiä... Mulla vaan on sellainen hytinä et vielä joskus olisi kiva lähteä jonnekkin uudestaan.Mä mietinkin että muistatko vielä, onhan siitä aikaa. Tyttö jaksaa hyvin ja on edelleen punatukkainen :) Ja aika virkeä tapaus. Kuinkas teillä? Onkos sulla säpoa, voisi vaihdella vaikka kuulumisia.
Minusta oli ihan hyvä että sain puhua kerhon vetäjälle aina kerhokerran jälkeen. Ensinnäkin lapsi on suomenkielinen ja tämä oli ensimmäinen kerho hänelle. Varmaan taustalla oli huoli lapsen pärjäämisestä täysin vieraskielisessä ympäristössä ja kun hän on ensimmäinen ja ainoa lapsi niin varmasti murehtii asioista. Plus sitten että itse olen ammattikasvattaja niin sekös soppaa sitten sekoittaa. :p
Nyt kun vielä mietin samalla viivalla olemisesta niin alussa varmasti oli herkkähipiäisempi asioiden suhteen. Mutta omalla kohdalla nahka parkkiintui ja ymmärsin ettei voi olla samalla viivalla alkuasukkaiden kanssa koska en ole natiivi. Se ei tarkoita sitä että olisin tuntenut itseäni jotenkin alemmaksi. En vain ymmärrä kaikkia asioita miksi näin on koska jotkut asiat vaan kulkee verenperintönä, ja tässä maassa vielä tehdään joitakin asioita 26 eri tavalla. ;)
ja sen että olen suomesta, viimeks oltiin siinä ja siinä euroopan maassa ja tultiin tänne kun saatiin mielenkiintoisest työtarjoukset, meitä siis pyydettiin tulemaan ja päätimme tulla, vaikka entinen maa olis ollut monella tavalla kannattavampi ja totean vaan, että tykätätään olla täälläkin, onhan täällä niin suvaitsevaista väkeä, että ulkomaalaisena on helppo sopeutua ja kielikin tuli opittua nopeasti...
Kuulostaa ihan kamalalta, eikö mutta kuten edellä monet jo mainitsi siihen väsähtää kun joutuu olemassaoloaan puolustelemaan. Yleensä tuon litanian kun pamautan heti ensimmäiseen sopivaan kysymystulvaan, niin saan ihan suhteellisen hyvää kohtelua osakseni. Tiedän, että tää ei sovi suomalaiseen makuun pätkääkään ja itsekin on vaan pitänyt opetella olemaan niin varma omasta itsestään ja taustansa hyvyydestä, että voi ihan pokkana antaa tän Introductionin oma-aloitteisesti, antamatta päivittelijälle tilaa tehdä omia johtopäätöksiä ennenkuin faktat on selvillä... Tehoaa tosiaan aika hyvin. Enkä ole mielestäni mikään tärkeilijä. Jos joku fiksusti juttelee, niin en tietenkään posauta kaikkea kerralla, mutta tilanteen vaatiessa oon 15s. aikana saanut kaiken " oleellisen" sanottua.
Rasittavimmat kokemukset on aikoinaan saksassa kahvilassa jobbaillessa, kun asiakkaat päivitteli, että ootkos itäeuroopasta ja meinaatko täällä opiskella jotakin. Hermo meinas mennä, sanoin, että suomesta ja oon opiskeluni jo opiskellut. Siitä jäivät miettimään, että mitäs mahdat olla jo opiskellut kuin noin nuoreltakin näytät. Sitten kerroin tutkinnot ja loksahti niiltä suut auki. Tietty olin ylikoulutettu kahvilaan tarjoilijaksi, mutta väliäkös sillä, siinä tilanteessa tartin vain taskurahaa. Sitä paitsi uskon siihen, että työ ei ihmistä pahenna, sama se mitä tekee, niin silti ansaitsee ihminen saman kunnioituksen.
Toinen naurettavuus oli täällä nykyisessä asuinmaassa, kun lapsen koululla tartettiin arkistoitavaksi ulkomaalaisten äitien koulutustietoja. En tajunnut mitä mun odotettiin täyttävän niihin, kun kysyttiin, että oonko käynyt koulua yli 16v... joo, rasti ruutuun vaan. Kysyin opettajalta tarkennusta ja hän selitti pahoittelevasti (näki varmaan mun naamasta, että olin aika loukkaantunut mokomasta kaavakkeesta!!!), että kaikille ulkomaalaislapsille tehdään nuo kyselyt äidin koulutuksesta, että voitais seurata lasten kehitystä ja tiedetään kotiolot paremmin... No, siinä kaavakkeessa ei sitten ollutkaan mitään kunnon saraketta koulutetuille äidelle... Enkä taatusti ole siinä koulussa ainoa koulutettu ulkomaalaisäiti... tuollaset jutut ottaa päähän tosiaankin, mutta kuten sanoin itsensä kunnolla esittämällä saa yleensä normaalin kohtelun. Usein kysyjän oma koulutus on paljon matalampi. Ei kai sellasta asennetta ole, jos osaa toisia ihmisiä kunnioittaa...
Vielä tuli mieleen yksi mummo joka mun mieheltä säälivästi kysyi, että onko siellä suomessa ihmisillä kaikki modernit mukavuudet...
No, näitä juttuja tulee, meidän kaikkien nimet viittaa itäeurooppaan, vaikka ollaankin ihan oikeita keski ja pohjoiseurooppalaisia. Yleensä ihmiset kuitenkin tajuaa kysyä mistä on ja suomi ja miehen kotimaa ovat hyvällä listalla. Siitä olen iloinen, mutta samalla tulee mieleen, että eipä ole kivaa niille jotka tosiaan tulee tänne elintason perässä...
Tulipas pitkät jutut. :)
Amara: olisi kiva vaihtaa kuulumisia sähköpostitse, osoitteeni on heini.turunen@gmx.ch
IinesA: tekstisi oli hauska, itse huomaan liiankin usein käyttäväni täsmälleen samaa tekniikkaa, mutta sillä kai täällä onkin hyvin pärjätty =)
Ja huomaan, että avarakatseisten ihmisten kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta ongelmana ovat juuri he jotka eivät haluakaan tietää mistään mitään eikä suunnilleen edes kuuntele mitä heille puhutaan.
Sitä kyllä oppii täällä uusia piirteitä itsestään ja kasvaa melko tavalla, mutta tietyllä tavalla usein pelkäänkin, että mahtaakohan minusta jäädä sitten tälläinen.... =) Suomessa nämä piirteet saattaisivat saada melkoisen vastaanoton osakseen kun heti kättelyssä tulisi hirmuinen litannia mistä on tulossa ja minne menossa =D
No joo, mutta yhdyn sanoihisi =)
Täällä ei tuo kouluttautuminen varsinkaan naiselle ole hyvä juttu. Itse sain minuun valtasuhteessa olleelta naiselta kommentiksi, että minun on lopetettava ajattelu ja jätettävä ajattelu ammattilaisille (minulla korkeakoulututkinto " ajattelussa" eli teoreettisessa filosofiassa). Kyseessä oli tilanne, jossa todella tarvittiin ajattelua ja luovaa sellaista.
Olen huomannut lapsen koulussa, että ihmiset ovat huolissaan, jos poikani ei halua vierailla leikkimässä heillä heidän lastensa kanssa. On kuitenkin itsestäänselvää, etteivät heidän lapsensa vieraile meillä leikkimässä poikani kanssa. Poikani kuulemma saa olla suomalainen - kuitenkin odotetaan täysin hollantilaista käytöstä joka asiassa mm. sitä, ettei saa ujostella uusia ihmisiä ja tilanteita. Hollantilaiset lapset toki saavat ujostella meitä ulkomaalaisia. Minusta olisi kuitenkin kiva tutustua lapseni kavereihin siinä kuin hollantilaisvanhemmista on kiva tutustua omien lastensa kavereihin.
Usein ollaan myös vaatimassa, että meidän pitäisi puhua kotikielenä hollantia ja hollantilaiset kai itse ulkomailla asuessaan niin tekevätkin. Itse kuitenkin pidän hyvin tärkeänä sitä, että kotikielenä on suomi, etenkin kun täällä asuminen ei mitenkään välttämättä ole pysyvää. Alunperin ei pitänyt olla kuin muutama vuosi, nyt pakon edessä kauemmin.
Yleensä täällä ihmiset ovat mukavia, mutta viranomaiset syrjivät, myös siten, että jos hollantilaisen kanssa on kiistaa jostain asiasta vaikka nyt sattuu naapuri, joka kiusaa, voi olla varma, että viranomaiset kuulevat vain sen hollantilaisen esityksen asiasta. Esimerkiksi naapurin lapset kävivät soittamassa ovikelloamme poissa ollessamme vähän väliä ja saivat näin koiramme haukkumaan. Sitten tietenkin kutsuttiin poliisi, koska koirat aina haukkuvat poissa ollessamme. Jäi vain kertomatta, että olemme kerran kahdessa kuukaudessa pari tuntia poissa maksimissaan ja tälläkin kertaa koiria oli kiusattu. Onneksi oli toisella puolella hollantilainen naapuri, joka tuli puolellemme.
Onneksi nyt on naapurina englantilainen ja sitä seuraava kuuluu muutoin vähemmistöön Hollannissa, joten elo on huomattavasti helpottunut, kun on ystävällisempiä ihmisiä ympärillä eikä vain sellaisia, jotka yrittää keksiä tikusta asiaa kiusatakseen (joka toki on hollantilainen hyve eli ei ihan vieraita kiusata vaan tarpeeksi " hollantilaisiksi" hyväksyttyjä - erilaisia hollantilaisia kiusataan myös, jos vain ovat erilaisia jopa niin, että perheen lapsia tönitään autolla, jne. -kuuluu kulttuuriin kuulemma luin eräästä lehdestä).
Itse Irlannissa asuessani, tunsin olevani samalla viivalla. Tosin siita on aikaa yli 6 vuotta ja silloin ei ollut lapsia joten en sillalailla elanyt samallaista elamaa kuin esim nyt enka siis kokenut kaikkia asioita mita vanhempana kokee.
Taalla USAssa ei ole ollut mitaan ongelmaa tuossa asiassa. Ainoa mita ihmetellaan on se etta puhun lapselleni Suomea vaikka mies on amerikkalainen. Ja mietiskellaan etta mitenhan viela sen pikkuisen paata sekotan kahdella kielella. Heh Heh, sanon mina, pitaa jattaa jotkut asiat omaan varjoonsa.
Mutta samalla viivalla tyoelamassa olen kylla. Kovasti pitavat suomalaisesta tasmallisyydesta taalla:)
Kouluelamasta en viela tieda mitaan kun en ole viela sita aikaa elanyt..
vaan jos oon rasismia kokenut niin se on johtunut siitä että mulla on ollut huivi päässä.
Täällä on tosi paljon ulkomaalaisia ja mielestäni kaikki saavat olla rauhassa. Ainaki jos vertaa Suomessa asuviin ulkomaalaisiin. Itseasiassa se että osaa suomea niin on vaan plussaa kun hakee töitä sillä täällä on eniten ulkomaalaisia Suomesta.
Mutta sitten se mikä ehkä tekee työn saannin vaikeemmaksi on se huivi. Mutta en mä siihenkää liittyen ole kokenut rasismia muutaku yks vanha nainen on ollut mun kiusana mutta hän on ite ulkomaalainen.
Mutta siis suomalaisuuden kannalta niin olen samalla viivalla muitten kanssa.
...asuin itsekin vuoden verran ja koin sveitsiläiset juuri tuollaisina kuin ap mainitsi...Monet tuntevat olevansa jotain parempaa ja ovat varmoja että kaikki ulkomaalaiset ovat (rikkaassa) Sveitsissä helpomman rahan vuoksi.
Itse en siellä viihtynytkään, työpaikka oli loistava mutta en tutustunu koko aikana kunnolla yhteenkään paikalliseen. Ulkomaalaisiin senkin edestä, Sveitsissä oli helppo tutustua monen eri kansallisuuden edustajiin.
Nykyään olen asunut Saksassa jo vuosia ja täällä tunnen olevani ihan samalla viivalla paikallisten kanssa.
Minun mies on hollannista, asutaan kuitenkin Suomessa, mutta jotenkin tuntuu siltä että meidän tie vie sinne miehen kotimaahan ennen lapsen kouluikää. Vaavi on vielä masussa mutta kyllä näitä juttuja on alkanut miettimään.Mitenköhän on sitten kun meidän lapsi on puoliksi suomalainen ja puoliksi hollantilainen, eikö hän silti kuulu sinne myös vaikka suomessa onkin asunut. Olen saanut osakseni ihan kunnollista käytöstä joka paikassa siellä vieraillessa vaikka ihan suomalainen olenkin enkä puhu sanaakaan hollantia, miehen kanssa puhutaan englantia.
Mies on pieneltä paikkakunnalta, jossa kaikki ei tosiaan puhu hyvää englantia, mutta ystävällisesti on otettu vastaan ja ihmiset siellä pitävät itsestään selvänä että sinne muutetaan jonakin päivänä.
Olisiko tuossa kotiutumisessa vähän sitäkin että miten herkkänahkaisia me itse ollaan, esim. että täällä suomessa jostain asiasta ei niin väliksi, mutta ulkomailla se sama asia tuntuu vähintäänkin loukkaukselta. Ehkä olen väärässä, mutta en vaan mitenkään haluaisi uskoa että sivistyneissä maissa ollaan niin ennakkoluuloisia!
Subjektiivinen mielipiteeni on, että emme ole samalla linjalla, yhtä arvokkaita. Tämä tietysti riippuu aksentista, sehän on ihan tutkittu juttu että ihmistä joka puhuu kieltä murtaen, pidetään tyhmänä. Myös siis ne, jotka ovat ilmottaneet että eivät ole rasisteja, tämä tulee alitajunnasta. Onhan se niin, että jos joku puhuu " väärin" niin hänestä tulee tietyt mielikuvat.
Mutta sitten kun olemme tutustuneet niin meistä on aina pidetty ja olemme tunteneet olevamme ihan saman arvoisia täkäläisten kanssa. Muuten tuntuu että ihmiset eivät luota meihin ja välillä saa tosi epäystävällistä palvelua. Sellaset jotka alusta asti tiesivät lapsiemme olevan ulkomaalaisia, olivat alussa tosi varauksellisia. Mutta sitten on näitä lapsiemme kavereita, jotka eivät ole tienneet kun lapsi kyläilee heillä, että tämä ei ole saksalainen ja kun tosiasia sitten selviää niin siinä vaiheessa eivät enää rupea " alentamaan" meitä.
Sekavaa sepustusta, saikohan joku selvää...
Kuten sanoit kukaan ei ilmaise aaneen tai suoraan sano mitaan, mutta olen huomannut esim. neuvolassa kuinka midwife kommentoi asiota, silla tavalla kuin olisin Englannissa synnyttamassa paremman sairaalan tai hoidon vuoksi, mika tosi asiassa on kylla painvastoin. Suomessa olisi varmasti turvallisempaa. Tai kysyi olenko jattanyt yhden lapseni Suomeen siksi aikaa, kun olen toissa Englannissa? Johtuu varmasti siita, kun puolalaiset maahanmuuttajat ovat niin tehneet tullessaan paremman elaman toivossa. Olen yrittanyt selvittaa, etta olen asunut taalla jo 10 vuotta ja kaikki lapset on mukana, mutta tuntuu turhauttavalta!
Voin kuvitella milta tuntuu olla mustaihoinen, kun paalle saa viela tuijotuksenkin. Toissa asiakkaiden taholta kuulee useinkin kyselyja miksi olen tullut tanne. Kaikilla pitaa olla jokin syy, pelkka seikkailun halu ei tunnut riittavan.
Mina kuitenkin olen jo tottunut elamaan kaikkien negatiivistenkin asioiden kanssa ja olen varma, etta kaikki muutkin maahanmuuttajat joutuvat sita kokemaan. Toiset muuttavat takaisin Suomeen ja toiset jaavat ja mina olen luultavasti jalkimmaista joukkoa. Silla onhan taalla niita hyviakin puolia. Ja ehka enemman niita kuin ikavia. Loppujen lopuksi.