Isän kuolemasta yli vuosi ja kai tämän surun pitäisi jo mennä

Siis isääs suret. Miksi? En ymmärrä.

Eipä mene. Ainakaan omalla kohdallani.

Ensin meni vuosi ja risat, kun joka päivä ajattelin. Sitten huomasin puolisen vuotta päivittäin, että en ollut ajatellut ja koin huonoa omatuntoa. Sitten meni aikansa, kun koin huonoa omatuntoa, koska en enää tuntenut huonoa omatuntoa.

Huonon itsetunnon omaavat ihmiset jäävät yleensä piehtaroimaan suruunsa

Suru vie juuri sen ajan kuin sina sita tarvitset. Ala yrita vahatella tai olla ettei sureta, koska suru pitaa surra pois. Ei se muuten mene. Mina surin aitiani niin etta itkin jokapaikassa. Olinl lapsen kanssa leikkiryhmassa, uimahallissa tai ihan vaan kavelin kadulla ja tyonsin rattaita.. ja itkin... Vuoden paasta sen itkemisen jalkeen aloin olla jo toilkuissani. Tsemppia sulle. 

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 01:24"]

Suru vie juuri sen ajan kuin sina sita tarvitset. Ala yrita vahatella tai olla ettei sureta, koska suru pitaa surra pois. Ei se muuten mene. Mina surin aitiani niin etta itkin jokapaikassa. Olinl lapsen kanssa leikkiryhmassa, uimahallissa tai ihan vaan kavelin kadulla ja tyonsin rattaita.. ja itkin... Vuoden paasta sen itkemisen jalkeen aloin olla jo toilkuissani. Tsemppia sulle. 

[/quote]Et kuulosta ihan täyspäiseltä.

Jos isäni kuolisi, järjestäisin valtavan spektaakkelimaiset juhlat! Harmi, ettei näin ole käynyt. Äitini kuolemaa suren kyllä jo viidettä vuotta, alkaa hiljalleen helpottamaan. Aika jne.

6 vuotta ja edelleen iskee sillon tällöin. Omatunto hellitti jo jokusen aikaa sitten, annan siis itseni olla ajattelematta isää välillä.

Ei surulla ole aikataulua. Se vie sen ajan, jonka vie.

Oman isäni kuolemasta tulee tammikuussa 6v,edelleen suren ja kaipaan valtavasti. 1. ja 2.v kuolemasta meni aivan sumussa,asiat piti hoitaa mutta nyt jälkikäteen en muista niistä vuosista mitään.surun keskellä piti hoitaa hautajaiset,perunkirj.,asunnon myynnit ja tyhjäys ym paperiasioita,ihminen ei ole helppoa saada pois kirjoista ja kansista,hoidettavaa ja ilmoitettavaa riittää pitkälle aikaa.

Oman isäni kuolemasta tuli viime marrskuussa 10 vuotta ja suru on läsnä edelleen joka päivä ja usein lyyhistyn lattialle ja itken vaan hysteerisesti ku on niin paha olo mutta se itku aina auttaa. En ymmärrä ihmisiä jotka sanoo että älä itke jos toinen itkee, mä sanon ainakin aina että itke vaan niin kauan kun itkettää. Tosin en ole kyllä vielä aikuinen ihminen.