Olen kykenemätön lohduttamaan lastani

Äitini ei koskaan ikinä lohduttanut minua kun olin lapsi tai aikuisenakaan. Kun itkin en saanut edes empaattista katsetta, en mitään koskaan. Olen lukenut paljon lapsen kehityksestä ja lohdutuksen, aikuisen rauhoittamisen tärkeydestä ja siitä kuinka se vaikuttaa lapsen itsehillintään ja itsearvoon, hylätyksi tulemisen tunteeseen.

Olen tunnistanut itsessäni  äitini, en pysty lohduttamaan lasta kun se itkee, vaikka se itkisi lohduttomasti jalassani, äiti halaa, äiti rakastan sua, tunnen silloin pelkkää ärsytystä ja raivoa. Joka kerta poden valtavaa syyllisyyttä etten taaskaan kyennyt lohduttamaan ja lupaan itselleni että en enään ikinä jätä lohduttamatta....mutta taas niin käy kun huutoitku alkaa. Yritän kovasti parantua tästä viastani ja kerron lapselle usein rakastavani ja halailen.

Onko muilla "vikoja" jotka tunnistaa johtuvan omasta lapsuuden kasvatuksestaan?