Pelkäättekö kuolemaa? Te hoitoalan ihmiset.....

Kuolema on osa elämää. En pelkää, en ole koskaan pelännyt. Työssäni pyrin hoitamaan jokaisen kuolevan mahdollisimman hyvin. Ja huomioimaan omaiset osana hoitoa.

En omaa kuolemaa mutta läheisten, erityisesti lapsen ja puolison.
Kuolema on vain elämän päättymistä, palataan siihen olotilaan, jossa oltiin ennen syntymää.

Hoitoalalla kuolevaan ts. asiakkaaseen ei luoda tunnesidettä. Kuoleman näkee rauhallisena ja lohdullisena asiana. Kaunista omalla tavallaan.

Tietenkin pelkään kuolemaa, etenkin jos se koittaa liian varhain. 

Kiitos sinulle... Mietin vain tänään nähdessäni hoitajia että miten te kuolemaan suhtaudutte. Onko joillain kuolemanpelkoa aluksi ja työn myötä se pelko pikkuhiljaa katoaa vai onko hoitajia jotka eivät koskaan "totu" kuolemaan :( on jotenkin niin lohduton ja tyhjä olo ;(

Vielä vastauksia odottelen... T. Ap

Järkytyin kovasti kun menin töihin sairaalaan, että kuoleviahan täällä on, ei terveitä. Ei sitä jotenkin aikaisemmin tajunnut että kukapa terve sitä sairaalassa olisikaan. Mutta itse yrittää elää ainakin jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen, pyrin siis pääsemään sellaisesta sitkuttelusta, kun olen niin monta kertaa saanut nähdä kun sitä sitkua ei sitten saakaan.

Veikkaan liittyvän omaan persoonaan tuon taipumuksen. Ne, jotka ovat vähemmän neuroottisia ovat todennäköisemmin hoitoalalla tai muilla aloilla jotka on rankkoja. Jos ei tavallaan 'murehdi' tai ole ahdistumaan taipuvainen kestää paremmin.

Minä en itse edes ymmärrä miten joku voi olla alalla, jolla näkee kuolevia ihmisiä, mutta itse olen liian herkkä ja helposti ahdistuva noista jutuista.

Ap, yritä olla isäsi luona nyt nämä viimeiset hetket. Ja jos vaikka saisit olla paikalla kuoleman tullessa, huomaat ettei se ehkä olekaan niin pelottavaa. Käy ainakin hyvästelemässä isäsi vielä vainajana niin asia konkretisoituu sinulle.

Itse olen kiitollinen siitä, että sain olla saattamassa äitini rajan toiselle puolen niin surullista kuin se olikin.

En pelkää kuolemaa. Olen teholla sairaanhoitajana ja näen kuolemaa jatkuvasti, myös nuorien ihmisten. Kuolema on yleensä rauhallinen tilanne ja jollakin tavalla helpotus, kun mitään ei ole enää tehtävissä ja annetaan potilaan nukkua pois. Turvataan tarpeeksi tehokas lääkitys ja annetaan tarpeeksi tukea, aikaa ja keskusteluapua omaisille.

Tämä ammatti on kuitenkin saanut minut tajuamaan päivittäin mikä on tärkeää elämässä eikä tule ihan pienistä valitettua. Mutta helposti myös pelkään läheisteni sairastumista ja pienistäkin oireista saattaa ajatella pahinta. Ammatin negatiiviset puolet.

Itse ajattelin jo ennen sh koulua ihmisen siirtyvän henkimaailmaan joten se tuo lohtua myös hoitaessa kuolevia poitlaita. Kaikkeen tottuu työssäkin mutta kuolema koskettaa aina.

Mä olen ihan aloittelija. Itse kuolemaa en en vielä nähnyt, mutta kuolleita olen nyt nähnyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajattelin sen olevan kamala kokemus, mutta se oli vain rauhallinen ja ainakin minulle rauhoittava kokemus. Mä en enää pelkää kuolemaa. 

Vanhempi hoitaja aukaisi ikkunan ja sanoi tekevänsä sen, että sielu pääsee vapauteen. Pöydälle laitettiin kynttilä palamaan, samoin oven ulkopuolelle. Vainaja, mulle tuttu hoidettava, näytti niin kauniilta, rauhalliselta ja vapaalta kaikista kivuista. Hän oli kuollut yön aikana ja oli jo kuolonkankea, kun löydettiin, joten asento ja ilme oli ihan sellaiset, kuin ne oli kuolinhetkellä. 

Mulle tuo eka kokemus oli jollain tapaa vapautus peloista. Vainaja laitettiin kuntoon kunnioittavasti ja välittäen. Surullista, mutta jollain tapaa kaunista.

Kiitos kaikille vastanneille.... Jotenkin itsekin haluan uskoa tuonpuoleiseen ja siihen että tämän maallisen taipaleen jälkeen on vielä jotain parempaa luvassa. Olen nähnyt isovanhempiani kuolleena mutta silti tämä oman isän lähestyvä kuolema tuntuu niin murskaavalta, kun ikääkään ei loppujen lopuksi niin paljoa ollut :(