Lue keskustelun säännöt.
Olenko kunnianhimoton, laiskahko pelkuri VAI vaan "liian viisas"?
27.12.2014 |
Olen ollut aina suht vaatimaton, vähääntyytyvä, ylimääräistä stressiä ja vastuuta välttelevä mutta tunnollinen ja kiltti nainen, joka ei ole ikinä tähdännyt korkealle. Olen ehkä ajatellut, että sellainen on muita varten, ei minua. Olen/olen ollut enimmäkseen sitä mieltä, että tärkeää elämässä ovat toiset, läheiset ihmiset, perhe, lapset, koti.. toisten auttaminen, ystävällisyys.. pehmeät arvot siis.
Toisinaan kuitenkin päiväunelmoin siitä, kuinka hienoa ja upeaa olisi vielä "näyttää itselle ja muille" mihin itsestä olisi, saisi kunniaa, ihailua, arvostusta (tarkennan, että saan sitä tietyssä määrin nytkin, siis en ole hyljeksitty enkä vieroksuttu, minulla on ystäviä, minua pidetään vaatimattomana, rauhallisena ja mukavana, kilttinä ihmisenä, minulla ei ole vihamiehiä.. toisaalta olen varmaankin melko mitäänsanomaton ihminen, eikä minulla ole mitään ulkoista materiaa, jolla päteä tai hakea ihailua (ei hienoa asuntoa, hienoja vaatteita, hienoa autoa, ulkomaanmatkoja, arvostettua ammattia, varsinaista titteliä tai uraa, paljoa rahaa).
Joskus tuntuu, että tunnollisena ihmisenä pelkään liikaa myös vastuuta, ja stressiä. Paineensietokykynikin on heikohko, ja tästä johtuen sorrun (onko se sortumista?) välillä alisuorittamiseen. Toisaalta tehdessäni jotain, asetan itselleni hirveän korkeat tavoitteet ja tavoittelen täydellisyyttä, vaadin itseltäni paljon, jolloin saatan jättää kokonaan yrittämättä... tai sitten en pidä tekelettäni minään, vaikka se myöhemmin paljastuisi parhaimmaksi, vertailtuna muiden tekeleisiin (oli nyt kyse sitten vaikka esseestä tai käsityöstä).
TIEDÄN, että minusta olisi paljon parempaankin kuin mitä nyt teen. Ja välillä puskee pintaan halu todistaa se itseni lisäksi varsinkin muille ihmisille. Tekisi mieli repäistä, työskennellä kovasti ja esim. opiskella vielä lääkäriksi tai johonkin muuhun arvostettuun ammattiin, olla Jotakin. Hekumoin siis ajatuksella, että esim. minua ei-minään-pitävät sukulaiset hämmästelisivät, kun kuulisivat mitä opiskelen. Etten olisi "tavallinen". Ja sitten hekumoin sellaisesta ylellisemmästä elämästä, kaikenlaisesta kateutta ja ihailua herättävästä materiasta, mitä edellä mainitsin (hieno auto, vaatteet, asunto..)
Mutta sitten. Toisaalta kuitenkin "tiedän", että se onni ei kuitenkaan tule siitä materiasta. Aavistelen sitä itse, ja ovathan myös "viisaammat" näin kertoneet. Ja tiedän, että stressaajana tuon kaiken saavuttaminen (esim. sitä edellyttävä rankka opiskelu) ja työn tuoma vastuu varmaankin imisivät minusta kaiken mehun ja olisin ehkä vain tuhottoman väsynyt ja kiireinen ja yksinäinen, kaiken materiani keskellä.
Ja kuitenkin, kun siis tiedän, että onni/tyytyväisyys tulee itselleni tästä perheestä, leppoisasta elämästä, ystävien tapaamisesta, omasta rauhallisesta ajasta, luonnossa liikkumisesta.. Että miksi ihmeessä sitä laittaisi itsensä hirveään mankeliin ja uhraisi monta vuotta elämästään stressiin, sen materian ja näyttämisenhalun vuoksi? Onko sillä mitään väliä loppujenlopuksi (ei tarvitse vastata, "tiedän" että ei?). Toisaalta sitten kuitenkin vähän harmittaa, että tyytyykö sitä kuitenkin vaan keskinkertaisuuteen? Pitäisikö elämässä yrittää ylittää itsensä? Miksi, miksi ei? Ja onko keskinkertaisuuteen tyytyminen sitten kuitenkaan huono vai hyvä asia?
Eli mitä nämä tunteeni sitten ovat.. kuten otsikossa kysyin, olenko kunnianhimoton, laiskahko pelkuri, enkö uskalla tai viitsi laiskuuttani yrittää, mihin minusta olisi? Onko siinä jotain vikaa vaikka asia niin olisikin? Vai olenko vaan turhamainen hekumoidessani muiden ihailusta ja materiasta? Ja olenko sitten kuitenkin viisas, jos tiedän, mistä oikea onni tulee? Ja tiedänkö, vai luulenko...? (retorisia kysymyksiä.. saa toki vastailla ;) )
Ps. Pahoittelen poukkoilevaa, sekavaa sepustusta, tajunnanvirtaa, asioiden punnitsemista.. en jaksa nyt hioa tekstiä tämän selkeämmäksi, toivottavasti saitte kiinni siitä mitä tarkoitan :)
Kommentit (8)
Hyvin sait selitettyä, itse ainakin uskon ymmärtäneeni. Olen samanlainen. Kyse on siitä, minkä uskoo tuottavan itselleen eniten onnellisuutta. Olet onnellinen nyt vaatimattomassa elämässäsi, mutta epäilet, että jätät saavuttamatta asioita, joihin pystyisit. Mietit tyydytkö liian vähään vai pitäisikö vakavissaan yrittää saavuttaa jotain "suurta", mitä se lieneekään.
Mielestäni olennaista on olla tyytyväinen elämäänsä, vaikka siitä ei suurta muistomerkkiä jälkipolville jäisikään. Jos menestyneiltä kysytään, tuskinpa heistä yhtään sen useampi on tyytyväinen kuin meistä taviksistakaan. Ajattelen, että menestys on sitä että on onnellinen. Löytää hyvä elämä on suurta. Se ei edellytä fysiikan nobelia eikä edes älytöntä määrää rahaa.
Kunnianhimonsa voi myös suunnata johonkin itselle helppoon ja tärkeään, oli se sitten marsujen risteyttämistä tai auton renkaiden mahdollisimman nopeaa vaihtamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos muistelisit kuolinvuoteellasi elämäsi parhaita hetkiä, niin tulisiko mieleesi silloin esim. hienon ja kalliin auton ostohetki vai se hetki, kun olet nauranut ystäviesi ja perheesi kanssa maha kippurassa?
Olen itsekin pohdiskellut tätä aihetta paljon. Haluan menestyä ja ennen kaikkea oppia uutta, mutta silti en halua, että työ syö minut kokonaan eikä aikaa jää ystäville ja perheelle.
Ensimmäisen vastaajan viimeinen lause osui minusta nappiin! Vaikutat olevan tyytyväinen elämääsi ja suurilla muutoksilla voit saada enemmän hallaa kuin hyvää aikaan. Olet analyyttinen ja harkitseva ja siksi uskon, että sisimmässäsi tiedät lopulta, mitä haluat tehdä. Aikaa ymmärtämiseen voi mennä paljon, mutta olet jo matkalla :) Kukaan muu ei voi oikeastaan neuvoa sinua tässä asiassa.
Uskoisin muuten, että kaltaisesi vaatimatonta elämää elävät tavalliset ihmiset ovat usein niitä onnellisimpia. Itse tavoittelin nuorempana uraa taiteiden parissa ja väsytin itseni siinä kilpailussa. Lopulta opiskelin ihan tavallisen hyvän ja merkityksellisen ammatin ja olen nyt tyytyväisempi elämääni kuin koskaan. Onni syntyy elämän tasapainosta ja pienistä asioista.
Olipas mukava lukea vastauksia, ymmärsittepä hyvinkin sekavasta sepustuksestani, mitä ajoin takaa. Mukava saada peilattua omia ajatuksia asiallisten ja ymmärtäväisten vastausten kautta, tunsin todellakin tulleeni ymmärretyksi, jota varmaan kirjoituksellani hainkin... kiitos! :)
ap
Ymmärrän täysin ja olen samanlainen. Ajattelin parikymppisenä samoin. Mutta. Yksinkertaisemmat hommat/työttömyys ei kuitenkaan ollut minun juttuni, vaan suoritin 30-vuotiaana akateemisen tutkinnon. Nyt saan tehdä mukavaa ja haastavaa ajattelutyötä, johon olen tyytyväinen. Vaikka tulenkin hyvin toimeen, niin elän silti vaatimatonta elämää, eikä minulla ole ollut mitään tarvetta näyttää joltakin muulta. Asun vanhassa talossa, en ole koskaan ostanut uutta autoa jne.
Eli minun sanomani on se että kaikkia ratkaisuja ei tarvitse tehdä silloin parikymppisenä, vaan suunnitelmia voi muuttaa tarpeen mukaan jatkossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmasi voi juontua siitä, että 95%:n maapallon väestön näkökulmasta elät jo nykyisellään luksuselämää. Rikkaan länkkärin käsitys luksuselämästä puolestaan on jo täysin överi ja jollakin tavalla myös epäluonnollinen. Matelijanaivosi ovat tyytyväiset, kun saat ruokaa ja lämpöä.
Mä olen aivan samanlainen, tosin en ole hirveästi hekumoinut menestymisellä. Kuitenkin aina välillä mietin, että olenko nyt ihan luuseri, kun en kavereideni tapaan ole löytänyt itselleni mitään uraa. Kohtalaisesti kouluttautunut kyllä olen, mutta en alan töissä. Ongelmani on juuri se, että vaikka älliä riittäisi niin paineensietokykyä ei ole ollenkaan.
Jos olet jo saavuttanut tyytyväisyyden ja onnellisuuden tilan, et kai muuta tarvitse? Itse olen alle 35v:na saavuttanut hyvin arvostetussa ammatissa ikäisekseni paljon, ja sitä kautta myös materiaa yllin kyllin. Toimivaa parisuhdetta en ole saavuttanut, ja sitä ja perhettä kuitenkin pitäisin tärkeimpänä asiana elämässä. Näiden puuttuessa hienot saavutukset ja mielenkiintoinen työ tuntuu välillä aika merkityksettömiltä. Eikä se muiden ihailu esim ammatillisten saavutusten suhteen tunnu yhtään miltään.
Ole siis hyvillä mielin tyytyväinen siihen mitä sinulla jo on, jos et oikeasti tunne kovaa paloa johonkin tiettyyn tavoitteeseen.