Tilannetietoja narsistisesta lasten isästä

Kukaan teistä ei muista, mitä kaikkea olen tänne vuosien varrella kirjoittanut. Ei se haittaa, vaikka eräänlaisesta jatkumosta tässä onkin kyse. Koska kirjoittaminen on terapeuttista ja anonyymisti esiintyminen ei vaaranna mitään, pistänpä tässä nyt viimeisimmät käänteet teidän kaikkien tiedoksi.

Lasteni isä muutti vuosia sitten satojen kilometrien päähän uuden onnen perässä. Olimme toki jo olleet erossa pitkän aikaa, mutta lasten vuoksi pitkä etäisyys tuntui alun alkaen huonolle ajatukselle. Mikään pakko hänen ei ollut muuttaa, sillä uudella onnella ei ollut kovin kummoisia kytköksiä paikkakuntaan (ja olisi ainakin teoriassa voinut olla se asuinpaikkaa vaihtava osapuoli) ja lasten isällä myöskin oli omat asiat kunnossa lähellä lapsiaan, mutta niinpähän kuitenkin hän lähti. Lapsia tuli toki hakemaan sopimuksen mukaan, vaikkei tapaamisten ulkopuolella koskaan heitä muistanut mitenkään. Lapset alkoivat hiljalleen vieraantua isästään, eikä isän uusi koti ja perhe alkanut tuntua heistä mukaville. Lapset sanoivat, että joutuvat olemaan isän luona oman onnensa nojassa, kukaan ei tee heidän kanssaan mitään eikä heidän toiveitaan kuunnella. Uusi äitipuoli tuntui pitävän vain omien lastensa puolia. Lasteni isä sen sijaan käyttäytyi omia lapsipuoliaan kohtaan aggressiivisesti, mistä omat lapseni ihmetellen monesti kertoivat.

Muutamat vuodet homma kuitenkin toimi joten kuten. Lasten vieraantuminen isästään eteni hitaasti mutta varmasti, vaikka isä ottikin tavakseen alkaa soitella lapsille myös tapaamisten ulkopuolella (sen jälkeen, kun hänelle rautalangasta väänsin, että normaalit etävanhemmat todella tekevät niin eli huomioivat omia lapsiaan myös tapaamisten ulkopuolella).

Lapset alkoivat lähestyä teini-ikää, ja omat kaverit ja harrastukset alkoivat tuntua aiempaa tärkeämmille. Muutama fataali yhteenotto isän kanssa sai lapset varomaan sanomisiaan ja pelkäämään isää aikaisempaa enemmän. Isä huomasi lasten vastentahtoisuuden, ja alkoi kostaa siten, että systemaattisesti kieltäytyi tekemästä mitään mitä lapset itse toivoivat. Isä myös lopetti syntymäpäivien muistamisen eikä joululahjojakaan hän enää antanut. Tässä vaiheessa isä alkoi syyttää, että se, miten lapset toivovat syntymäpäivä- tai joululahjoja, on merkki siitä kuinka vääristynyt kasvattaja lähivanhempi eli minä olen.

Lapset päättivät, etteivät he enää halua matkustaa isän kotiin, missä heitä ei kuunnella eikä heidän mielipiteitään noteerata. He eivät uskaltaneet puhua asioista isälle suoraan, vaan kiertelivät ja kaartelivat milloin minkäkin nojalla, etteivät voi lähteä isälleen. Isä puolestaan reagoi niin, että hän alkoi painostaa lapsia tulemaan luokseen omin päin, koska hän katsoi, ettei hän voi tulla noutamaan lapsia mm. taloudellisten syiden vuoksi.

Missään vaiheessa isä ei ole itse maksanut elatusmaksuja, vaan on hakenut systemaattisesti vapautusta maksuista Kelalta. Hän opiskeli itselleen ammatin, jossa töitä riittää jos niitä haluaa tehdä, mutta hän ei ole halunnut ottaa vakituista työtä vastaan koska joutuisi silloin maksamaan velkansa (joita hänelle on kertynyt myös eromme jälkeen syntyneen lapsen elatusmaksuista).

Viimeisin käänne on se, että isä syyllistää lapsia tästä tilanteesta. Hän syyttää lapsia, jos nämä eivät halua keskustella hänen kanssaan puhelimessa kymmenien minuuttien ajan (keskustelut koskevat yleensä isän tekemisiä, sillä hän ei osaa kysellä lasten kuulumisia tms.). Hän syyttää lapsia siitä, että nämä eivät halua matkustaa omin päin isän luokse. Eniten hän toki syyttää minua siitä, että asiat ovat ajautuneet tähän pisteeseen.

Lasteni puolesta olen pahoillani, mutta koska lasten isä ei ole vuosiin kuunnellut meidän kenenkään mielipiteitä, katson, että olen tilanteessa melko voimaton. En ole ikinä kuullut lasteni isän sanovan missään yhteydessä, että hän olisi pahoillaan siitä, ettei ole kyennyt luomaan hyvää suhdetta yhteenkään lapsistaan (joita siis on useita). En jaksa enää puolustella hänen käytöstään lapsille, enkä myöskään jaksa toivoa tilanteeseen muutosta.

Tässä kaikki.