Äitini kokee että auttaa paljon

Käykö hän töissä? Ota huomioon, että iän myötä kaikki tuntuu raskaammalta.

Taitaa murehtia sinua . Se on myös rankkaa jos ei oikein osaa tai voi auttaa.

Ehkä hän on kertonut kaikille tuttavilleen miten sulla on vaikeaa ja miten paljon hänen täytyy sua tukea... ja on ruvennut itsekin uskomaan juttujaan?

Mä en juuri ole äidilleni omia asioitani puhellut viimeiseen 20v kun ne tuli aina sitten ihan muuttuneina vastaan jossain kummallisissa yhteyksissä.

Molemmat voittaa: äiti ajattelee, että mulla menee aina vaan ihan hyvin - mä voin valita ketkä on mun luottoihmiset, jotka tietää mitä mulla oikeasti on elämässä - 'koko kylä' ei 'tiedä' jotain muuttunutta todellisuutta ja voivottele mun elämääni.

Oma äitini on sellainen, että kaikki häneltä pyydetty on hänestä todella ahdistavaa. Esim. jos pyytää äitiä lapsenvahdiksi keskiviikoksi, kun olisi leffaliput puolison kanssa. Ei missään tapauksessa käy, ei saa pyytää ja vaatia. Sen sijaan hänen pitäisi saada tulla kylään saman viikon torstaina, vaikka olemme koko perheen kanssa menossa uimaan.

Jos olet paljon kertonut äidillesi tilanteestasi ja hän on aina sua kuunnellut, niin varmasti kokee sen raskaaksi, koska on ollut huolissaan. Onko kuitenkin auttanut rahallisesti?

Olet yrittänyt tukeutua äitiisi, mutta hän ei ole kykenevä tueksi. Äitisi on ahdistunut ja stressaantunut, mutta ei oikein hahmota mikä se pahaa oloa aiheuttava juurisyy on - ei sinun auttamisesi (jota ei ole tehnyt) vaan syyllisyys ja ahdistus, jota tilanteesta tuntee.

Ei se nyt niin väliä ole, ettei äitisi osaa sanoittaa asiaa täysin oikein. Toivottavasti löydät tukea muualta.

Olet nyt siinä iässä että huomaat miten on parempi pitää ongelmat omana tietonaan, eikä kertoa äidille. Se on meillä kaikilla edessä omien vanhempien kanssa. Eivät jaksa käytännössä auttaa, neuvoja eivät osaa antaa mutta osaavat stressata ja puhua niistä  jopa ventovieraille. Eivät jaksa aina edes kuunnella joten juttu lähtee kiertämään ihan erilaisena kuin on kerrottu.  Nyt on aika katkaista rippeet napanuorasta.

Hyviä huomioita yllä!

Äitini varmasti kertoo muille tilanteessani ja voivottelee kyllä. Hän on vielä verrattain nuori, terve ja käy töissä. On itseasiassa paljon terveempi kuin minä.

Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sen että häntä ei kannata pyytää hoitamaan lapsia. Ei auta myöskään rahallisesti, kun joku sitä kysyi.

Ja olen hyväksynyt sen että apua on lähes mahdoton saada. Mutta tuo hänen kokemuksensa asiasta hämäsi minua kyllä kunnolla.

-ap

Kysy ensi kerralla ihan suoraan, että mitä auttamista nyt siis tarkoitat? Jos vastaa, että lastenhoitoa, niin palauta mieleen, milloin hän on viimeksi toiminut lapsenvahtina.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä huomioita yllä!

Äitini varmasti kertoo muille tilanteessani ja voivottelee kyllä. Hän on vielä verrattain nuori, terve ja käy töissä. On itseasiassa paljon terveempi kuin minä.

Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sen että häntä ei kannata pyytää hoitamaan lapsia. Ei auta myöskään rahallisesti, kun joku sitä kysyi.

Ja olen hyväksynyt sen että apua on lähes mahdoton saada. Mutta tuo hänen kokemuksensa asiasta hämäsi minua kyllä kunnolla.

-ap

Vanhuksille tai vanhemmille se asian mielessä pyörittäminenkin käy työstä, saati että tekisi konkreettisesti asialle jotain.  Eikä se ole iästä kiinni, jotkut väsyy siihen heti kun lapsi muuttaa kotoa ja viesti on tyly "pärjää omillasi". 

Miten voi stressata toisen tilanteesta niin paljon että uupuu? Jos kyseessä ei ole vakava sairaus tms todella paha tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini on sellainen, että kaikki häneltä pyydetty on hänestä todella ahdistavaa. Esim. jos pyytää äitiä lapsenvahdiksi keskiviikoksi, kun olisi leffaliput puolison kanssa. Ei missään tapauksessa käy, ei saa pyytää ja vaatia. Sen sijaan hänen pitäisi saada tulla kylään saman viikon torstaina, vaikka olemme koko perheen kanssa menossa uimaan.

Kummasti se unohtuu lapsiperhearki jossain vaiheessa ja itsekäs vanhuksen elämä alkaa. 

Ehkä meistä tulee samanlaisia kun ollaan riittävän vanhoja ja väsyneitä, kenpä tietää, aika näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi stressata toisen tilanteesta niin paljon että uupuu? Jos kyseessä ei ole vakava sairaus tms todella paha tilanne.

Jos ei omassa elämässä ole sisältöä ja päivät menee toisten asioiden murehtimiseen, väsyttäähän se.

Omalla tylsä ja siis manipuloi, että saada huomiota.

Mua on aina ärsyttänyt, kun joka paikassa oletetaan, että isovanhemmat tietysti auttaa. Opin kanssa, että ei se onnistu, kun oli liikaa ikää ja se vastuu lapsesta tuntui liian isolta. Tuli juuri tuo ymmärrys, että olen itse vastuussa, mutta jos tarvii apua, niin pitää palkata joku nuorempi. Joskus kun soitin, niin kuuli äänestä, että ei olla selvinpäin, niin kysyin vaan, mitä kuuluu, enkä kysellyt mitään lapsenhoitoapua. Kyllä nyt jonkun kerran tietysti ihan muuten vaan oli siellä isovanhemmilla, mutta tosi harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Miten voi stressata toisen tilanteesta niin paljon että uupuu? Jos kyseessä ei ole vakava sairaus tms todella paha tilanne.

Erittäin normaalia aikuisten lasten vanhemmille. Kun ei ihan tarkkaan tiedä, missä mennään, ja lapsi on kuitenkin erittäin tärkeä. Itse suojelen äitiäni, enkä kerro murheistani lainkaan hänelle. Ja stressaan päivittäin omia nuoria aikuisiani. Ja ihan se huoli on varmaan kuormittavinta elämässäni, taustalla on pari oikeaa huolen aihetta.

Mun äiti on myös tuollainen. Jos erehdyn kertomaan mitään negatiivista, esim töissä ollut kiirettä, niin saattaa soittaa parin viikon päästä ja itkeä, kuinka hän on nyt niiiin murehtinut asiaa. Eli mitään vähänkään häntä stressaavaa ei voi kertoa. Ahdistuu myös positiivisista muutoksista, kuten lomamatkat tai isot hankinnat, kuten uusi auto. Tulen toimeen omillani ja koskaan en ole mitään häneltä pyytänyt, joten siitä ei voi valittaa, että häntä rasittaisin millään pyynnöillä. On ollut tuollainen aina, mutta toki kun olin lapsi, niin hänen oli helpompi kontrolloida elämääni, esim. ei ollut mitään harrastuksia enkä saanut muutenkaan käydä missään tai aiheuttaa mitään muutoksia rutiineihin. Äiti on ikuinen murehtija ja marttyyri.

Monet tosiaan unohtavat mitä on ruuhkavuodet ja minkäverran on itse apua saatu. Me olimme esim lapsina kaikki lomat mummolassa. Saatettiin olla kesällä monta vkoa putkeen, käytiin kotona ja taas palattiin mummolaan.

En voisi edes kuvitella että omat vanhempani tällaiseen suostuisivat. Eivät tarjoa mitään apua, saattavat sanoa että jokainen vuorollaan. Mutta ovat ilmeisesti unohtaneet sen kuinka paljon heitä on autettu kun me olimme lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on myös tuollainen. Jos erehdyn kertomaan mitään negatiivista, esim töissä ollut kiirettä, niin saattaa soittaa parin viikon päästä ja itkeä, kuinka hän on nyt niiiin murehtinut asiaa. Eli mitään vähänkään häntä stressaavaa ei voi kertoa. Ahdistuu myös positiivisista muutoksista, kuten lomamatkat tai isot hankinnat, kuten uusi auto. Tulen toimeen omillani ja koskaan en ole mitään häneltä pyytänyt, joten siitä ei voi valittaa, että häntä rasittaisin millään pyynnöillä. On ollut tuollainen aina, mutta toki kun olin lapsi, niin hänen oli helpompi kontrolloida elämääni, esim. ei ollut mitään harrastuksia enkä saanut muutenkaan käydä missään tai aiheuttaa mitään muutoksia rutiineihin. Äiti on ikuinen murehtija ja marttyyri.

Tähän pystyin samaistumaan kyllä myös. Äitini on aina halunnut jollaintavalla hallita elämääni. Aika rajujakin ratkaisuja on tehnyt kun olin lapsi/nuori. Nämä ratkaisut olivat siis aivan älyttömiä, liittyen esim rakkaisiin harrastuksiin. Nyt ei enää voi hallita, ehkä stressi tulee siitä. On myös aina ollut marttyyri, tälle on perheessä avoimesti naureskeltukin.

-ap

Voi kun me aikuistuttuamme antaisimme vanhemmille me sen vapauden, jonka itsekin saamme. Oltaisiin tasaveroisia aikuisia, eikä ikuisesti lapsia, jotka aina odottavat vanhemmiltaan jotain.