Synnytyksen jälkeinen masennus ja paraneminen

Toivon, että tämä keskustelunaloitukseni saavuttaisi sellaisen henkilön, joka epätoivoisena googlettaa 'synnytyksen jälkeisestä masennuksesta paraneminen'. Tai yleensä masennuksesta paraneminen. Niinkuin itse olen pariinkin otteeseen pahimmassa vaiheessa googletellut, ja lukenut 10-15 vuotta vanhoja keskusteluja.

Olen itse sairastunut pahasti kummankin lapseni synnytyksen jälkeen. Oikeastaan toisen lapsen kohdalla sairastuin jo loppuraskaudessa. Olin n. viikolla 36, kun mies ei pystynyt töiden vuoksi olemaan joka päivä läsnä, vaan joutui olemaan useammankin viikon poissa. Sain valtavia paniikkikohtauksia. Perheeni tuella sain itseni hieman parempaan kuntoon ennen synnytystä. Synnytyksen jälkeen kuitenkin aloin voimaan erityisen huonosti. Sain pakkoajatuksia, pelkäsin lapsieni puolesta koko ajan, pelkäsin oikeastaan kaikkea. Päivässä ei ollut hetkeäkään, että olisin huokaissut ja rentoutunut. Vauvan vuoksi toki täytyi heräillä useasti yöllä ja hän oli iltaisin itkuinen. Illat oli kyllä päivästä helpoimpia, aamut pahimpia. Halusin ulos lasten kanssa, että saisi vaihtelua ja huokaista, mutta nopeasti ulkona alkoi järkyttävä uupumus ja ahdistus kaikkea kohtaan ja halusin jo sisälle. Hetken sisälläolon jälkeen olisin taas halunnut ulos.

Vauvaa rakastin kyllä erittäin paljon. Heti syntymästään hän tuntui omalta. Inhottavat ajatukset silti tulvivat mieleen ja minua pelotti koko ajan kaikki.

Oloa voisi kuvailla niin, että minua ahdisti koko ajan, kehossa poltteli, en kyennyt nukkumaan päiväunia, koska päässä ja rinnassa poltti hirveästi. Oli sellainen turvaton olo. Niinkuin hätätila jatkuvasti päällä. Itsetuhoisia ajatuksia tulvi myös mieleeni, mutta en tekisi itselleni koskaan mitään, koska minulla on lapsia joita rakastan enemmän kuin itseäni. Mutta ymmärrys heitä kohtaan suureni, jotka ovat niin vaikeassa tilassa, ja päätyvät lopullisiin ratkaisuihin, koska sairaudesta ei koe olevan muuta ulospääsyä. Sitä ei varmaan voi ymmärtää kuin saman kokenut.

Sain kyllä nopeasti psykiatrisen avun ja lääkkeet, mutta lääkkeiden vaikutus alkoi hitaasti, ja alkuoireet olivat vahvat. Rauhoittavia lääkkeeitä otin päivittäin, ne auttoivat jaksamaan sietämätöntä ahdistusta.

En osaa sanoa minkä kuukauden päästä aloin olla itseni tai pahin alkoi helpottamaan. Useampi kuukausi siinä meni.

Minua kannatteli toivo. Mietin vain, kuinka minä vielä paranena tästä. En voi jäädä makaamaan, vaan pienestäkin ilosta ja hyvästä hetkestä ajattelin, että minä selviän. Vielä joku päivä hengitän rauhallisesti ja koen lämmön ja ilon tunteita.

Ja niin kävikin. Aloin paranemaan pikkuhiljaa ja vuosi synnytyksestä olin jo melkolailla oma itseni. Sairastuminen vaikutti niin, että voimavarat eivät ole enää samalaiset kuin ennen ja väsyn helpommin. Mutta lämmin, hyvä olo rinnassa ovat läsnä.

Ja lasten kanssa oleminen ja hyvä olo oikein välkehtii rinnassa ja olo on kevyt, kuin kupliva.

Sinä selviät. Sinä paranet.