Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joiden puolisoilla on diagnosoitu dissosiaatiohäiriö?
17.12.2014 |
Mulla kymmenen vuotta takana parisuhdetta miehen kanssa, jolla kaksi vuotta sitten diagnosoitiin dissosiaatiohäiriö ja mitään valoa tunnelin päässä ei näy. Mies ei itse täysin edes tunnusta tilaansa, ja kiistää kärsivänsä mistään häiriöstä. Edes se että terapeutti haluaa jatkaa terapiaa ei auta, mies käsittelee asian niin että hän purkaa siellä vain tuntojaan.
Tuntuu että en jaksa enää ymmärtää sitä miksi toisessa on niin monta persoonaa samassa kehossa, ja sitä miksi mieheni on työpaikalla lähes tunnistamattomassa henkisessä rooliasussa, miksi hän on kotonaan eri ihminen ja puhuu eri murteella vanhemmilleen, miksi hän on kavereidensa aikana taas erilainen ja minun perheeni seurassa taas eri persoona. Pahinta kaikessa on se, että mieheni oireyhtymä on aiheuttanut sen että hän on pettänyt minua aikanaan ilman että hän näkee teossaan varsinaisesti mitään väärää, sillä hän kokee että joku muu teki teon mutta ei hän. Tuota pettämistä hän käsitteli terapiassa vuoden verran, ymmärtämättä itsekään miksi toimi vastoin kaikkia vakaumuksiaan.
Suhteemme on vinksahtanut raiteiltaan, sillä mieheni ei tiedosta toimintaansa eikä näe omaa käytöstään kuten muut näkevät. Kun hänelle yrittää asiasta sanoa, vika on aina toisissa ja kokee että häntä syytetään vaikka tosiasiassa häntä yritetään ymmärtää.
Ihminen joka ei ole kytköksissä omiin tunteisiinsa on käytännössä tuomittu kiertämään kehää esim. riitatilanteissa. Riitety disso-ihmisen kanssa on myös turhaa, sillä hän ei tiedosta tehneensä mitään väärää. Itse kun olen vielä aika intuitiivinen ja herkästi reagoiva, temperamenttinen ja oikeudenmukainen, niin tuntuu tosi pahalta jatkuvasti pyydellä anteeksi asioita joita ei ole tehnyt, ihan vaan siksi että tilanne laukeaa ja toisella on taas turvallista olla. Mieheni dissosiaatiohäiriön taustalla on lapsuuden väkivaltakokemukset, mutta tuntuu sietämättömältä että hänen traumansa määrittelevät meidän parisuhteen.
Kohtalotovereita..?
Kommentit (22)
Täällä on toinen jolla dis.häiriö enkä tiedä miten olet onnistunut päätymään suhteeseen sellaisen kanssa jolla on kyseinen ongelma. Itse tiedostan että persoonani pirstaloitunut, enkä sen takia koe olevani sopiva parisuhteeseen koska satun olemaan vähän mitä milloinkin enkä stabiili. Olen kuitenkin nainen. Jos hän muuten ei ole kytköksissä tunteisiinsa niinkuin en minäkään, niin mistä tiedät että hän todella rakastaa sinua. Minä kyllä ainakin yrittäisin tehdä itseni vuoksi jotain ja puhua, jos todella löydän ihmisen joka haluaa olla mukana ja tukena, mutta siinäkin kohtaa se riippuu omasta motivaatioistani. Ja muuten, sairaus siis diagnosoitiin kaksi vuotta sitten, mutta onko hän aina käyttäytynyt samalla tavalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi ei. Mutta mista että hän on sairaas siinä mitä joku jolla on diapeettes. Ei kuitenkaan elämäsi tule olemaan helppoa sillä psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi.
Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhoina.
Dissosiaatio voi joskus ilmetä myös ruumiillisina oireina, kuten dissosiatiivisina kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä. Dissosiatiivisia ruumiillisia oireita kutsuttiin aikaisemmin hysteerisiksi oireiksi.
Voimia teille kummallekkin.
Tunnen erään herran, joka kävi Intian matkalla ja osallistui siellä paikallisiin hindulais-uskonnolllisiin menoihin. Niiden aikana hän koki persoonallisuutensa muuttuvan ja sanoi, että oli ikään kuin jokin toinen olento olisi ottanut hänet valtaansa. Samalla hän sairastui dissosiatiiviseen persoonallisuuhäiriöön, joka alkoi ilmetä pakkovaelluksena.
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:26"]
Mulla on varmaan lievänä tuo dissosiaatiohäiriö. Eli en todellakaan ole ihan läsnä juuri kotona ollessani. Taustalla ei kylläkään ole varsinaista väkivaltaa, mutta olen hyvin vilkas luonne enkä ilmeisesti ole kestänyt lapsiperheen elämää niin kuin normaali-ihminen kestää. Eli olen käytännössä tylsistynyt järjiltäni ja käytös on joskus omastakin mielestäni erikoista. Saatan esim. pettää ilman syyllisyydentuntoa ja hoitaa lapsia täysin autopilotilla ilman mitään tunteita joskus kuukausikaupalla. Esitän kyllä oikeita tunteita, mutten tunne niitä. Olen joskus miettinyt sitäkin että voisiko tämä olla psykopatiaa, mutta en usko, koska oikeissa olosuhteissa tunnen kyllä voimakkaastikin. Hoitonahan tähän ei ole muuta tarjolla kuin psykoterapia, eikä se välttämättä toimi. Meditointi on auttanut itselläni siihen, että pystyn olemaan paremmin läsnä kokonaisena niissä vaikeissakin tilanteissa.
Kovasti tsemppiä sinulle ap, voin kuvitella miten tukala tilanteesi on.
[/quote]
Kuulostat ihan minulta! Olen pitkään tiennyt että minussa on jotain vikaa mutta en saa "otetta" itsestäni.
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:51"]
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:26"]
Mulla on varmaan lievänä tuo dissosiaatiohäiriö. Eli en todellakaan ole ihan läsnä juuri kotona ollessani. Taustalla ei kylläkään ole varsinaista väkivaltaa, mutta olen hyvin vilkas luonne enkä ilmeisesti ole kestänyt lapsiperheen elämää niin kuin normaali-ihminen kestää. Eli olen käytännössä tylsistynyt järjiltäni ja käytös on joskus omastakin mielestäni erikoista. Saatan esim. pettää ilman syyllisyydentuntoa ja hoitaa lapsia täysin autopilotilla ilman mitään tunteita joskus kuukausikaupalla. Esitän kyllä oikeita tunteita, mutten tunne niitä. Olen joskus miettinyt sitäkin että voisiko tämä olla psykopatiaa, mutta en usko, koska oikeissa olosuhteissa tunnen kyllä voimakkaastikin. Hoitonahan tähän ei ole muuta tarjolla kuin psykoterapia, eikä se välttämättä toimi. Meditointi on auttanut itselläni siihen, että pystyn olemaan paremmin läsnä kokonaisena niissä vaikeissakin tilanteissa.
Kovasti tsemppiä sinulle ap, voin kuvitella miten tukala tilanteesi on.
[/quote]
Kuulostat ihan minulta! Olen pitkään tiennyt että minussa on jotain vikaa mutta en saa "otetta" itsestäni.
[/quote]
Komppaan myös kakkosta. Samoja piirteitä löytyy, tosin olen kurinalainen joissakin moraalisissa jutuissa ja pettämistä en harrasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:37"]
Täällä on toinen jolla dis.häiriö enkä tiedä miten olet onnistunut päätymään suhteeseen sellaisen kanssa jolla on kyseinen ongelma. Itse tiedostan että persoonani pirstaloitunut, enkä sen takia koe olevani sopiva parisuhteeseen koska satun olemaan vähän mitä milloinkin enkä stabiili. Olen kuitenkin nainen. Jos hän muuten ei ole kytköksissä tunteisiinsa niinkuin en minäkään, niin mistä tiedät että hän todella rakastaa sinua. Minä kyllä ainakin yrittäisin tehdä itseni vuoksi jotain ja puhua, jos todella löydän ihmisen joka haluaa olla mukana ja tukena, mutta siinäkin kohtaa se riippuu omasta motivaatioistani. Ja muuten, sairaus siis diagnosoitiin kaksi vuotta sitten, mutta onko hän aina käyttäytynyt samalla tavalla?
[/quote]
Hän on käyttäytynyt aina samalla tavalla, tosin suhteemme alussa ja ennen suhdettamme todella häiriintyneesti. Ulospäin hän on menestyvä, hyvässä työssä ja todella komea, pukeutuu hyvin ja on miellyttävää seuraa, hyvä kuuntelija ja ystävällinen kaikille. Ei puhu kenestäkään pahaa, mutta disso-oireet (ennen kuin tiesin mitä ne edes ovat) tulivat muutamassa kuukaudessa suhteemme alettua. Miehelläni oli takana useita suhteita, ja jokaisessa suhteessa hän oli erilainen ja harrasti eri asioita. Alussa pidin kaikkia niitä tekoja vain osoituksena monipuolisuudesta, mutta myöhemmin palaset loksahtivat kohdalleen diagnoosin myötä. Todellisuudessa mies oli kulloisenkin naisen kanssa sellainen mitä tilanne vaati, eikä hän tullut toimeen appivanhempiensa kanssa.
En tunnistanut niitä siis itse, ja alussa ne hämmensivät koska en ollut niihin tottunut. Koska äitini kärsi mielenterveysongelmista, oletin että miehelläni on joitain lapsuuden traumoja, ja tilanne alkoi valjeta minulle kun mieheni ei esimerkiksi osannut nimetä kaikkia sisaruksiaan. Hänellä on puolisiskoja joiden kanssa on asunut ikänsä, mutta ei tiennyt heidän nimiään tai ikiään. Hänellä oli myös isovanhemmat joista hän ei tuntunut tietävän mitään, mutta äitinsä puhui niistä jatkuvasti ja mies on käynyt siellä kylässäkin.
Mieheni ei muista lapsuudestaan mitään, eikä ajasta 1-10v kuin satunnaisia otoksia. Vyyhti alkoi oikeastaan purkaantumaan kun minulle selvisi hänen vanhempiensa sadistinen väkivalta ja elämä jota mieheni eli ensimmäiset 10 vuotta. Olen sitä mieltä, että mieheni ei ole soveltuva parisuhteeseen kaikilta persoonansa osilta, mutta se mies johon minä rakastuin on siellä varmasti edelleen ja tulee esille suurimman osan päivästä. Kuitenkin edelleen hän saattaa esimerkiksi käydä paikoissa ja ei muista käyneensä, ja epäilee kuitteja yms. väärennetyiksi.
Mieheni käy terapiassa ja terapia kestänee vuosia, mutta näin elämänkumppanille se on aika ajoin rankkaa. Mieheni vakuuttaa että ei halua ikinä erota ja läheisriippuvuutta hänellä terapeutin mukaan on myös. Se ilmenee esim. siten että hän soittaa minulle joka päivä töistä lähtiessään, useasti päivän aikana mutta jos minä teen samoin, hän ahdistuu että vainoan. Hankalaa. Hän ei tiedosta persoonansa pirstaleisuutta, eikä myönnä edes että hänellä on ko. häiriö.
Tarkennan vielä, että hän siis soittaa minulle joka kerta töistä lähtiessään mutta ei tiedosta soittavansa vaikka sen katsoisi puhelimen lokista. Hän sanoo, että hän ei soita minulle koskaan töistä lähtiessään vaikka asiasta on tullut minulle jo lähes riesa, koska tiedän että periaatteessa pakko vastata ja kertoa missä olen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dissohäiriö on aika monella diagnoosia vailla, ja näitä tapauksia on keskuudessamme kauheasti. Miettikää nyt, sota-ajan jälkeläiset joiden lapsuus on ollut täynnä väkivaltaa, tuskaa ja sodasta palanneen vanhemman väkivaltaisia purkauksia ovat leimanneet seuraavat sukupolvet. He kasvattavat lapsia samalla metodilla, kurittamalla fyysisesti ja ylpeilemällä sillä, tai pieksämällä puolisoitaan. Lapset kasvavat ympäristössä joka aiheuttaa dissosiaatiohäiriön, ja se aikaansaa heistä aikuisia jotka eivät kykene vuorovaikutukselliseen parisuhteeseen. En ihmettele miksi joka toinen liitto päättyy eroon, kun nämä dissoihmiset törmäilevät elämissään toisiinsa.Loppujen lopuksi minua eivät säälitä yksinäiset ihmiset lainkaan niin kuin säälittävät dissosiaatihäiriöstä kärsivien puolisot. He ovat elämässään todella yksin ilman puolison tukea.
Dissosiaatiohäiriöisen oireet saatetaan laittaa tietämättömyyttään narsistisen persoonallisuushäiriön piikkiin. Narsismi on harvinaisempaa, mutta dissosta kärsivän tunnistaa aika simppelisti siitä kun huomaa että ko. henkilössä on ikään kuin monta eri persoonaa, jotka tulevat esille tilanteesta riippuen. Omalla puolisollani esim. vanhempiensa kanssa hän puhuu täysin eri taajudella ja murteella, työkaveriensa kanssa hän puhuu kirjakieltä ja kuulostaa "puhuvalta päältä", kavereidensa kanssa hän on "skeittaripoika" ja minun kanssani hän lässyttää. Ei koskaan juuri puhu normaalisti, vaan lässyttää mutta riidan aikana hän on ihan kuin joku hirviö, ahdistunut pakeneva härkä jota jahdataan. Triggerinä puolisolleni toimii ihan perus "muistitko ostaa sitä kahvia?". Hän ottaa sen syytöksenä, ja iskee puolustusmekanismit päälle ja hän joutuu lähtemään kotoa että saa rauhoitettua. Tulee takaisin kahvipaketin kanssa, ja kun kysyn että mitä tapahtui just äsken niin ei ymmärrä mistä puhun, että hän vain kävi sitä kahvia. Ei ollenkaan tiedosta että on raivostunut ja paennut kotoa paniikissa. Dissoihmisillä on kaikille ne triggerit jotka laukaisevat paniikinomaisen tilan, ja usein ne ovat yliherkistyneitä kohtia mielessä joiden aktivoitumista ihminen ei itse huomaa. Ne ovat ne selvitymismekanismit jotka on omaksuttu lapsuuden traumatilanteissa. Pakenemisreaktio ahdistavasta tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaaville voimakkaille tunnetiloille. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä voimakkaita tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation pyrkimyksenä onkin suojata mieltä traumaattisen kokemukseen liittyvistä muistoista ja ajatuksista, se samalla herättää ahdistusta ja voi vaikeuttaa monella tavoin vuorovaikutusta ihmisten kanssa.
Toinen tapa ymmärtää dissosiatiiviset häiriöt ja oireet reaktiona niille tapahtumille tai ärsykkeille, jotka muistuttavat alkuperäistä traumaattista kokemusta ja jonka tuloksena ihminen muuttuu tai pyrkii muuttumaan tilaan, jossa hän oli alkuperäisessä traumatilanteessaan. Dissosiaatioon liittyvien oireiden luonne riippuu tällöin siitä, mikä persoonan emotionaalinen osa (pelkäävä, puolustautuva, alistuva tai jähmettyvä) aktivoituu kussakin tilanteessa. Näin ymmärrettynä erilaiset dissosiatiiviset oireet eivät ole yksittäisiä oireita vaan traumamuiston aktivoiman persoonan tilaan kuuluvia oireita.
lähde: terveyskirjasto
Huttunen MO, Kalska H (Toim): Psykoterapiat. Helsinki. Kustannus Oy Duodecim, 2012.
Lauerma H. Dissosiaatiohäiriöt. Kirjassa Lönnqvist J, Heikkinen M, Henriksson M, Marttunen M, Partonen T (toim.) Psykiatria. 11.painos. Kustannus Oy Duodecim 2014.
Leikola A: Katkennut totuus – Traumatutkielma. Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia. Prometheus kustannus Oy, 2014.
Van der Hart O, Nijenhuis ERS, Steele K: Vainottu mieli. Traumaterapiakeskus, Helsinki, 2009.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:26"]
Mulla on varmaan lievänä tuo dissosiaatiohäiriö. Eli en todellakaan ole ihan läsnä juuri kotona ollessani. Taustalla ei kylläkään ole varsinaista väkivaltaa, mutta olen hyvin vilkas luonne enkä ilmeisesti ole kestänyt lapsiperheen elämää niin kuin normaali-ihminen kestää. Eli olen käytännössä tylsistynyt järjiltäni ja käytös on joskus omastakin mielestäni erikoista. Saatan esim. pettää ilman syyllisyydentuntoa ja hoitaa lapsia täysin autopilotilla ilman mitään tunteita joskus kuukausikaupalla. Esitän kyllä oikeita tunteita, mutten tunne niitä. Olen joskus miettinyt sitäkin että voisiko tämä olla psykopatiaa, mutta en usko, koska oikeissa olosuhteissa tunnen kyllä voimakkaastikin. Hoitonahan tähän ei ole muuta tarjolla kuin psykoterapia, eikä se välttämättä toimi. Meditointi on auttanut itselläni siihen, että pystyn olemaan paremmin läsnä kokonaisena niissä vaikeissakin tilanteissa.
Kovasti tsemppiä sinulle ap, voin kuvitella miten tukala tilanteesi on.
[/quote]
Ohhoh. Vai että lapsiperhearjen tylsyys on aiheuttanut sulle dissosoatiohäiriön, aika paksua! Kyllä siihen kuule ihan vaaditaan traumaattisi kokemuksia lapsuudessa. Mutta jotain häikkää sulla on, kannattaisi varmaan selvitellä siellä terpiassa :(
Dissosiaatiohäiriö ei synny lapsuuden häikästä, vaan se vaatii traumaattista väkivaltaa, tai seksuaalista hyväksikäyttöä tms. Myös vanhempien väkivaltatilanteiden toistuva sivusta seuraaminen saattaa aiheuttaa oireyhtymän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:41"]
Todellisuudessa dissosiatiivinen identiteettihäiriö ei useinkaan ole mielenterveysongelma, vaan taustalla on demoninen riivaus. Ihmiseen on asettunut henkiolento tai useampia, jotka ottavat hänet valtaansa ja tuovat hänen kauttaan esille omaa persoonallisuuttaan.
[/quote]
Komppaan nelosta. Tunnetaan tapauksia, joissa dissosiaatio on loppunut kristillisen, helluntailaisten toimesta tapahtuneen pahojen henkien ulosajamisen seurauksena. Näitä tiedetään kristillisissä piireissä.
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 11:45"]
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 10:26"]
Mulla on varmaan lievänä tuo dissosiaatiohäiriö. Eli en todellakaan ole ihan läsnä juuri kotona ollessani. Taustalla ei kylläkään ole varsinaista väkivaltaa, mutta olen hyvin vilkas luonne enkä ilmeisesti ole kestänyt lapsiperheen elämää niin kuin normaali-ihminen kestää. Eli olen käytännössä tylsistynyt järjiltäni ja käytös on joskus omastakin mielestäni erikoista. Saatan esim. pettää ilman syyllisyydentuntoa ja hoitaa lapsia täysin autopilotilla ilman mitään tunteita joskus kuukausikaupalla. Esitän kyllä oikeita tunteita, mutten tunne niitä. Olen joskus miettinyt sitäkin että voisiko tämä olla psykopatiaa, mutta en usko, koska oikeissa olosuhteissa tunnen kyllä voimakkaastikin. Hoitonahan tähän ei ole muuta tarjolla kuin psykoterapia, eikä se välttämättä toimi. Meditointi on auttanut itselläni siihen, että pystyn olemaan paremmin läsnä kokonaisena niissä vaikeissakin tilanteissa.
Kovasti tsemppiä sinulle ap, voin kuvitella miten tukala tilanteesi on.
[/quote]
Ohhoh. Vai että lapsiperhearjen tylsyys on aiheuttanut sulle dissosoatiohäiriön, aika paksua! Kyllä siihen kuule ihan vaaditaan traumaattisi kokemuksia lapsuudessa. Mutta jotain häikkää sulla on, kannattaisi varmaan selvitellä siellä terpiassa :(
[/quote]
Mistä sä mun lapsuuteni tiedät? Kotona oli kaikenlaista henkistä väkivaltaa, alkoholismia, seksuaalista hyväksikäyttöä jne. Näistä ei vaan ollut mitään oireita ennen kuin piti örnöttää kotona vuosikausia lasten kanssa. Nuorena aikuisena ennen lapsia olin ihan järjissäni ja normaali, mutta se lapsiperhe-elämän näköalaton tylsyys, totaaliuupumus ja erkaantuminen omista tunteista ei selvästikään sopinut meikäläisen spekseille. Ja jos sanon, että en tunnista aina itseäni tai pysty tuntemaan omaan elämääni liittyviä tunteita, miksi minä siitä valehtelisin? Mä olen juuri sellainen ihminen, jota ei edes itkettäisi jos koko perhe kuolisi tsunamissa.
[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 17:09"]
Ap, saanen epäillä. Aitoja sivupersoonahäiriöisiä on hyvin harvassa ja siksi diagnoosikin on muuttunut dissosiatiiviseksi identiteettihäiriöksi. Sekö sun miehellä on vai mikä? Dissosiatiivinen häiriö mahdollistaa ihmeellisen pelaamisen ja sitä voi ihan aidosti ja pokkana olla, että aijaa, en minä noin tehnyt. Siis menee itse siihen mukaan ja käyttää terapiassa luotua käsitejärjestelmää. Mikään diagnoosi ei oikeuta kohtelemaan puolisoa huonosti. Diili on tämä: puoliso ei ole parantumassa, ei ole edes motivaatiota integraatioon saati ymmärrystä. Miten kauan sinä tuota aiot jaksaa ja katsella? Kun asetat itsellesi jonkin rajan, niin kysypä sitten: miksi ihmeessä jatkaisit huonossa suhteessa oloa siihen asti, kun asiat eivät kuitenkaan muutu.
Usko pois, tiedän mistä puhun. Itsellä did ja tunnen muitakin. Jotkut ihmiset ovat liian vahingoittuneita, ei puolison tehtävä ole semmoista kannatella. Toinen taas voi olla kiltti ja huomaavainen puoliso, vaikka itsellä vippaa päässä.
[/quote]
Moi ap täällä. En taida eritellä tarkemmin diagnoosia,mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Kieltämättä itsestäkin tuntuu siltä että oma elämä menee suurelta osin "didin" tukemiseen. Minulle ei ole sijaa, on vain puolison mielialat joiden mukaan elän.
21 jos vielä luet tätä, niin voitko tarkentaa että mistä tiedät että puolisoni ei voi parantua?
Tuhannet kiitokset tästä ketjusta! Kuumat kyyneleet nousivat silmiin, kun tunnistan niin monta asiaa sekä itsessäni että miehessäni. Minä käyn parhaillaan viikottain terapiassa, mutten tiedä mahdollisia diagnoosejani tai niiden pohdiskelua. Täällä päin ei olla diagnoosikeskeisiä tai ainakaan hoitoni tässä vaiheessa minun ei tule tietää niitä. Mies on tasapainossa niin hyvin. että elää normaalia elämää pääosin.
Itselläni on häiriöitä, jolloin erkanen itsestäni ja ajasta, ja aistin epänormaalisti. Jotkin rankat puheenaiheet tai tilanteet laukaisevat jotakin, joka saa vaihtamaan persoonan tilaa. En voi hallita sitä kuka minun osistani on milloinkin vallassa, mutta pystyn nykyisin nimeämään missä tilassa olen kulloinkin ollut. Tiedostan "tyyppien" vaihtumisen. Olen kokenut traumaattisia asioita ja terapeuttieni mukaan olen luonut eri persoonat suojelemaan minuuttani. Tällä hetkellä olen hukassa, en tiedä kuka MINÄ olen. Olenko joku noista osista, kaksi heistä vaiko kaikki (neljä tai viisi).
Miehellä persoona on kahdessa osassa, eikä hän huomaa niiden vaihtumista. Ei muista mitä toinen on tehnyt. Se normaali arkiminä on hyvin kiltti ja ahkera isä ja puoliso, mutta toinen puoli on erittäin häily ja jopa väkivaltainen. Emme kumpikaan tiedä miksi hän on pirstoutunut, se selvinnee myöhemmin jos jatkaa terapiaansa. Nyt kuitenkin käymme loppuun minun "eheyttämiseni". Teeen ihan valtavasti töitä ja edistyn, mutta varmasti aikaa menee vielä. Vuosia pikemmin kuin kuukausia.
Ap, saanen epäillä. Aitoja sivupersoonahäiriöisiä on hyvin harvassa ja siksi diagnoosikin on muuttunut dissosiatiiviseksi identiteettihäiriöksi. Sekö sun miehellä on vai mikä? Dissosiatiivinen häiriö mahdollistaa ihmeellisen pelaamisen ja sitä voi ihan aidosti ja pokkana olla, että aijaa, en minä noin tehnyt. Siis menee itse siihen mukaan ja käyttää terapiassa luotua käsitejärjestelmää. Mikään diagnoosi ei oikeuta kohtelemaan puolisoa huonosti. Diili on tämä: puoliso ei ole parantumassa, ei ole edes motivaatiota integraatioon saati ymmärrystä. Miten kauan sinä tuota aiot jaksaa ja katsella? Kun asetat itsellesi jonkin rajan, niin kysypä sitten: miksi ihmeessä jatkaisit huonossa suhteessa oloa siihen asti, kun asiat eivät kuitenkaan muutu.
Usko pois, tiedän mistä puhun. Itsellä did ja tunnen muitakin. Jotkut ihmiset ovat liian vahingoittuneita, ei puolison tehtävä ole semmoista kannatella. Toinen taas voi olla kiltti ja huomaavainen puoliso, vaikka itsellä vippaa päässä.
Mulla on varmaan lievänä tuo dissosiaatiohäiriö. Eli en todellakaan ole ihan läsnä juuri kotona ollessani. Taustalla ei kylläkään ole varsinaista väkivaltaa, mutta olen hyvin vilkas luonne enkä ilmeisesti ole kestänyt lapsiperheen elämää niin kuin normaali-ihminen kestää. Eli olen käytännössä tylsistynyt järjiltäni ja käytös on joskus omastakin mielestäni erikoista. Saatan esim. pettää ilman syyllisyydentuntoa ja hoitaa lapsia täysin autopilotilla ilman mitään tunteita joskus kuukausikaupalla. Esitän kyllä oikeita tunteita, mutten tunne niitä. Olen joskus miettinyt sitäkin että voisiko tämä olla psykopatiaa, mutta en usko, koska oikeissa olosuhteissa tunnen kyllä voimakkaastikin. Hoitonahan tähän ei ole muuta tarjolla kuin psykoterapia, eikä se välttämättä toimi. Meditointi on auttanut itselläni siihen, että pystyn olemaan paremmin läsnä kokonaisena niissä vaikeissakin tilanteissa.
Kovasti tsemppiä sinulle ap, voin kuvitella miten tukala tilanteesi on.